Takana on muutama niin raskas päivä, että ilo niistä on varmaan jaettava muillekin! Tarina alkaa alkukesästä, jolloin huomaan haulikossani pahemman luokan halkeamia. Huolimaton hoito ja kivikoissa kompurointi ovat vaatineet veronsa ja viisi halkeamaa takatukissa vakuuttavat huolettomalle optimistillekin: ase on käyttökiellossa, ellei säleitä halua silmäkulmaan. Ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin tilata aseeseen uusi perä!

Perän saaminen ei olekaan niin helppoa kuin luulin; maahantuojalta niitä ei saa ja aseseppä toisensa jälkeen ohjaa minut eteenpäin seuraavalle, jolta apu voisi löytyä. Kukaan ei tunnu tietävän hyvää tukkiseppää ja niillä muutamilla, joita tavoitan, työlista on sivutoimiseksi liian pitkä. Yksi vastaa puheluuni navetasta ja toinen kertoo tekevänsä mieluummin kiväärin periä.

Lopulta seppä löytyy täysin toiselta puolelta Suomea. Seppä suosittelee perän tekemistä mittatilaustyönä mieluummin kuin vanhan kopiona, joten otan töistä lomapäivän aseen viemiseksi. On juuri kesän pahimmat helteet ja oman autoni ilmastointiin tulee vika, joka myöhemmin paljastuu korjaamolla tapahtuneeksi asennusvirheeksi. Ajatus 13 tunnista helteisessä autossa saa minut turvautumaan autovuokraamoon, mutta pääasia, että aseeseen saadaan uusi perä ilman viivästystä.

Halkeamia eri puolilla haulikon takatukkia

Halkeamia eri puolilla haulikon takatukkia

Halkeamia eri puolilla haulikon takatukkia

Olemme sopineet tukkisepän kanssa aseen toimituksen elokuun puoleenväliin mennessä, jotta ehdin vielä harjoitella ampumista uusilla perän mitoilla ennen sorsastuksen alkua. Perä ei kuitenkaan valmistu siihen mennessä. Viikko toisensa jälkeen saan lupauksia ”tällä viikolla valmis” tai ”laitan huomenna pikatoimitukseen”, mutta toimitusta ei vain tapahdu. Väliaikaisena aseena käytän vanhaa merkitöntä kaliiperin 12/70 haulikkoa, joka kyllä nousee poskelle kuin minulle valettu, mutta johon ei tunnu löytyvän käypää patruunaa: hauliparvi on epätasainen ja saattaa jättää linnun mentäviä aukkoja. Lisäksi aseen varmistimessa on vika, joten asetta ei ole turvallista ladata kuin vasta tositilanteessa.

Sitten se tapahtuu: ikävin hetkeni metsästyksessä. Suomenpystykorvanpentu Joikun edessä korkealta petäjiköstä alkaa kuulua, kun metso hioo nokkaansa ja alkaa sähistä Joikulle! Vanhan ukkometson kiroiluksi kutsuttu ääntely sykähdyttää sieluani enemmän kuin juuri mikään muu ja riemastun lisää, kun näen Joikun pomppivan innostuksesta takajaloillaan ja alkavan haukkua kohti ääntä. Joiku paikallistaa metson ja haukku täyttää äänimaiseman – välistä metson narskahdukset kouraisevat sisimmästä, kun hiivin lähes suoraan petäjän alle.

Ammun männyn latvojen korkeudella olevaa metsoa lähes suoraan alhaalta päin keskelle ja lämmin tunne alkaa vallata minut, kun näen kuinka lintuun osuu ja se alkaa sortua kohti maankamaraa. Metso on aivan äärikokoinen. Kesken sortumisen se saa kuitenkin suoristettua ryhtinsä ja pyrstö levitettynä iskee siivillään, jolloin ammun sitä toisen kerran. Voimakkaat siiven iskut kuitenkin jatkavat työtään, Joiku huutaa täyttä kurkkua ja minä katson tyrmistyneenä, kun metso häviää näkyvistä! Tässä vaiheessa minua alkaa sapettaa suunnattomasti. Oikealla haulikollani ei ikipäivänä olisi tapahtunut vastaavaa!

Katson karttaa ja merkitsen siihen rämeen takaa kankaan reunalta kohdan, johon on matkaa 700 metriä ja josta metso todennäköisimmin löytyy – toivon mukaan jo kuolleena. Olen neljän tunnin lenkillä jo kulkenut siitä, mutta tähän käytetään tarvittaessa vaikka koko loppupäivä.

Hiivin kohti kuviteltua metson sijaintia ja harmikseni näen jo hyvissä ajoin, noin 80 metrin päästä, kun metso ryntää pakoon ja valtavalla voimalla ryskyttäen pääsee kuin pääseekin vielä siivilleen! Lento on matalaa ja raskaan näköistä ja hetkeä ennen sen poistumista näkökentästäni se näyttää kaartavan vasemmalle. Toisen pakolennon jälkeen se voi olla missä vain. Katson kuitenkin karttaa ja suunnittelen noin kolmetuntisen reitin, jolla Joiku ja Mimmi sen vielä toivon mukaan voisivat tavoittaa!

Mieleni on sysimustaa synkempi, mutta orastava toivo alkaa herätä, kun seuraan GPS:stä Mimmin kulkevan edelläni juuri oikeaan suuntaan. Haukku alkaa 600 metrin päässä ja tasaisesta kimakasta äänenannosta tiedän, että Mimmi takuulla näkee haukussaan olevan linnun! Vieläkö tämä voitoksi kääntyy? Haukulle hiipimistä on vielä toistasataa metriä, kun erotan haukun seasta kumeaa kotkotusta, haukussa onkin koppelo! Kuljen tilanteeseen reippaammin ja karkuutan linnun tiehensä, sillä se nyt ei pääse saalislistalleni. Joiku tulee paikalle myös tutkailemaan lähimaaston hajuja.

Kierrokseni jatkuu rinnettä ylös, kun yllättäen Joiku saa vainun ja ajaa teeren lentoon. Teerikukko nousee lähimmälle oksalle ja jää siihen kurkkimaan alaspäin. Haukku alkaa, ja yllätyksekseni kohtuu matalalla kuusessa oleva teeri jää kuuntelemaan! Muutama askel, niin tähtäimen ja teeren välissä ei ole mitään muuta kuin 25 metriä kevyttä itäsuomalaista ilmaa! Vedän liipasimesta, teeri pudottaa pari sulkaa, mutta lentää tiehensä! Myöskään sitä ei etsinnästä huolimatta löydy ja käy myös ilmi, että laukauksessa epäonninen varahaulikkoni jumiutuu eikä sillä enää voi ampua. Haravoin koirien kanssa vielä kaikki potentiaaliset maastonkohdat, mutta haavoitetusta metsosta ei tule lisähavaintoja.

Laitan viestillä haulikkoni tukkisepälle tiedoksi, kuinka ikäviä takaiskuja olen toimituksen viivästymisestä kokenut ja kuinka paljon minua harmittaa. Hän vastaa lyhyesti ”Niin minuaki”. Pyydän selitystä viivästymiselle ja toivovani pikaista toimitusta, jolloin hän lupaa toimittaa aseen heti mutta ilman uutta perää. Perä ei ole valmis.

Oloni on niin raskas, etten halua puhua kenellekään mitään. Mietin erällä pennun kanssa käyttämiäni satoja tunteja ja kuinka viimeisen puolen vuoden aikana olen tehnyt kaikkeni pedatakseni pennulle täydet mahdollisuudet oppia lintutyöskentely jo ensimmäisenä syksynä. Kaikki se tuntuu nyt valuvan sormien välistä, kun en saa kunnollista asetta jahtiin. Suututtaa käsittämättömän paljon, että sen vuoksi jäljiltäni jäi metsään ketun ruoaksi valtava metsokukko ja upea teeri. Saisinkohan jostain kelvollisen aseen lainaan?

Menen paikalliseen aseliikkeeseen. ”No mitäs sulle saisi olla?”, kysyy myyjä. Kävelen tiskille, pala kurkussa tuijotan sivulle ja saan sanottua kutakuinkin näin: ”En tiiä, miten tän sanoisin… mua vituttaa niin paljon, etten kunnolla pysty puhumaan, mut mä tarviisin aseen.” Vasta jälkikäteen tajuan, kuinka tilanteen olisi voinut tulkita! Paikalle ei hälytetä valkotakkisia eikä muita piipaa-miehiä, vaan myyjä kysyy tarpeestani tarkemmin. Toivon edes päiväksi lainaan rihlakon, mielellään kaliiperin 12/76 haulipiipulla. Eteeni tuodaan kaikki kolme ja luetellaan niiden hinnat. Tunnustelen kahta, ilmeisestikin kirveellä veistettyä, mutta kolmas on se, joka torstaipäiväksi lähtee lainaan.

Rentous on metsästyksessä tärkeää. Pyörittelen yöllä mielessäni epäonnisia tilanteitani ja heräilen muutamaan otteeseen hikisenä. Nousen ennen viittä ylös ja suuntaan Lieksaan. ”Rennosti vaikka väkisin” ‑asenteella naama irvessä kuljen päivän luottaen, että tulee joku tilanne, jossa voin hyvittää Joikulle sen haukusta edellisellä reissulla karanneet saaliit. Päivään tulee valtavasti kilometrejä ja jonkun verran lintuhavaintoja, mutta testitilannetta rihlakolle ei synny, sillä linnuista mikään ei jää Joikun haukkuun.

Menen aamulla rihlakon kanssa aseliikkeeseen ja myyjä kysyy, miten ase mielestäni toimi. Kerron, etten ampunut sillä laukaustakaan, mutta heti alusta saakka, kun metsässä kävellessäni katsoin sitä ja koiraani Joikua, minulla alkoi soida päässä Juha Tapion ”siin on jotain niin oikeaa”. Myyjä hymyilee ja toteaa, että ”Ase jää sinulle. Siihen tuli itse asiassa eilen jo toinenkin ostaja jonoon.” Valitsen vähän täydennystä patruunapuoleen, ja Visa-korttiini jää kokonaiset kaksi euroa loppukuulle.

Seuraathan, kuinka elämä uuden aseen kanssa etenee!