Aurinko nousee leirissä. Siirryn päärakennukselle kohti aamupalaa. Edessämme on ensimmäinen jahtipäivä, jonka aloitamme tutustumalla asekalustoon läheisellä ampumaradalla. Joudumme lainaamaan kiväärejä metsästysoppailtamme, sillä lentoyhtiö muutti linjauksiaan aseiden kuljettamiseen liittyen ja ilmoitti – meidän jo kerettyä ostaa lentoliput – ettemme pääsisi lennolle aseiden kanssa. Omien aseiden jättäminen Suomeen oli koko ryhmälle luonnollisesti iso pettymys, onhan luottamus omaan kalustoon olennainen osa vastuullista riistalaukausta.

Henkilökunta on laittanut meille lounaseväät valmiiksi, sillä palaisimme leiriin vasta illalliselle. Minua vähän jännittää, sillä kaikki maastot ja jahdattavat eläinlajit täällä ovat minulle uutta. Vielä lentokoneessa selailin pientä opusta, jossa oli esittelyt saaliseläimistä kuvineen ja kuviin merkitty suositeltu osumakohta. Joidenkin lajien anatomiassa on selviä poikkeuksia Suomessa totuttuun, joten tähtäyskuvien katselu ja mielikuvaharjoittelu ovat ensikertalaiselle varmasti paikallaan.

Pakettini sisältää kuusi jahtipäivää, joiden aikana saaliskiintiöni on kolme eläintä kuuden eri vaihtoehdon joukosta – pääasiassa erityyppisiä antilooppilajeja sekä pahkasika. Lisäksi peruspaketin ulkopuolelta olisi mahdollista metsästää lukuisia muita eläinlajeja, joista kustakin on kolmisivuisessa kuvastossa oma kaatohintansa – muutamasta satasesta ylöspäin. Lisämaksullisiin kaatoihin en tällä reissulla tulisi lähtemään, mieluummin varaisin hiukan budjettia metsästysoppaan ja riistanjäljittäjän tippeihin, mitä suositeltiin sähköpostitse saamassani ennen matkaa -ohjeistuksessa. Samoin suositeltiin, että ensimmäistä kaatoa ei kannata alkaa pidättelemään.

Hyppäämme autoihin ja suuntaamme oppaidemme kanssa jahtiin. Saan parikseni Jämsässä aseliikeketjua pyörittävän yrittäjän Santerin, joka on intohimoinen tarkka-ammunnan ja metsästyksen harrastaja. Oppaamme Arno on toiminut vuosia sivutoimisena metsästysoppaana ja jättänyt muun työnsä muutama kuukausi sitten keskittyäkseen nyt pelkästään metsästykseen.

Saavumme ruohoiseen mäkimaastoon, josta voisimme tavoittaa hyppyantilooppeja (eng. springbuck) tai vuoriruokoantilooppeja (eng. mountain reedbuck). Riistanjäljittäjämme jää autolle, joten voimme halutessamme kävellä vaikka koko alueen halki. Hiivimme savannilla, jatkuvasti kiikaroiden potentiaalisia kohtia.

Saamme havaintoja aroista hyppyantiloopeista pari kertaa ennen kuin onnistumme yllättämään yhden pukin. Maaston muoto ja korkea heinikko toimivat meille näkösuojana, ja yllättävä tilanne avautuu alle sadasta metristä. En ole koskaan aiemmin metsästänyt sorkkaeläimiä, joten hoen mielessäni ”ei mitään hätiköintiä, ammut vain rauhassa varman laukauksen”. Pukin edessä ollut naaras jää paikoilleen pukin lähtiessä vasemmalle päin, sijoitan laukauksen ja pukki kaatuu niille sijoilleen.

Opas on silminnähden innostunut päästessään tahrimaan kasvoni ensimmäisen kaatoni verellä ja syöttämällä minulle palan raakaa maksaa. Toki oppaalle on muutenkin huojentavaa nähdä kaukaa tulleiden asiakkaiden olevan tyytyväisiä hyvään alkuun. Kyselen oppaalta, mikä hyppyantilooppi on paikallisella kielellä sekä kuinka sanotaan, että meillä oli onnistunut jahti, ja yllätän illallisella paikalliset henkilöt puhumalla muutaman sanan heidän kieltään.

Hyppyantiloopin jälkeen alamme tavoittelemaan parilleni Santerille vuoriruokoantilooppia. Vuoriruokoantiloopin metsästys osoittautuukin yllättävän vaikeaksi, ja iltapäivän kaikki tilanteet päättyvät eläinten karkkoamiseen täpärästi juuri ratkaisevalla hetkellä. Itse nautin kameran kantamisesta ja jahtitilanteiden kuvaamisesta, vaikkei onnistumista heti tulisikaan, onhan aikaa vielä hyvin jäljellä.

Yksi elämäni hienoimmista metsästyskokemuksista tulee toisena jahtipäivänä, kun luulen meidän tavoittelevan saalista vain parilleni Santerille. Olemme noin tunnin ajomatkan päässä majapaikastamme alueella, jossa korkeat vuorten rinteet rajaavat metsästysalueemme. Minua rehellisesti sanottuna vain hieman huolestuttaa se, että päivän lämpötila tulisi sääennusteen mukaan nousemaan kolmeenkymmeneen Celsiukseen, sillä jyrkkiä rinteitä sisältävä reittimme tulisi muutenkin olemaan hiukan haastava.

Lähdemme kävelemään rinteen suuntaisesti maisemassa, jossa on sopivasti avointa ja sopivasti pensaiden ja puuston rikkomaa savannimaisemaa – tyypillistä vuoriruokoantiloopin elinpiiriä. Saamme kohderiistasta havaintoja jo lyhyen kävelyn jälkeen, mutta ainoat näkösälle tulleet eläimet ovat naaraita. Pukki tuo tilanteeseen jännitystä huutelemalla varoitushuutoaan pensaston suojista, mutta siihen emme tavoita näköyhteyttä.

Neljän kilomerin kävelyn jälkeen laskeudumme kahden rinteen väliseen notkoon. Kaukana vastarinteessä näkyy jotain! Tarkistamme kiikareilla, niin vastarinteessä alempana on kaksi topiantilooppinaarasta ja korkeammalla komea topiantilooppipukki. Matkaa pukkiin on 580 metriä. Se ruokailee rauhallisesti, välillä poseeraten upeasti kylki suoraan meihin päin.

Parini on aiemmalla reissullaan jo onnistunut saamaan topiantiloopin, joten tilannetta tarjotaankin minulle. Vaihtoehtona olisi kutsua auton luona odotteleva riistanjäljittäjämme paikalle ja suunnata autolla vuorenhuipulle, jotta pääsisimme lähestymään saalista tuulen alapuolelta – tai toisaalta voisimme etsiä pitkän matkan laukaukseen sopivan ampumapaikan lähistöltä.

Autolla siirtyminen ei minua houkuttele, vaan valitsen mieluummin hiipiä puskien suojissa hiukan lähemmäksi ja etsiä kivisen maastonkohdan. Hetken päästä sopiva paikka löytyy – tästä ei korkea heinikko rajoita vakaasta makuuasennosta ampumista. Teemme tähtäimeen säädöt etäisyyden, kulman ja arvioidun tuulennopeuden mukaan. Odotan rauhassa, että eläin tulee esille puskan takaa ja lopulta kääntää kylkensä.

Kuula lähtee liikkeelle ja pöläyttää maata eläimen takana. ”Edestä ohi!” toteaa opas. Emme tuuliarviota tehdessämme voineet tietää, että ylempänä rinteessä tuuli käy huomattavasti kovempaa. Lataan kiväärin uudestaan ja sijoitan laukauksen hieman taaemmaksi. Pukki reagoi osumaan korkealla loikalla ja lähtee kävelemään viistosti poispäin. ”Viissataa, viissataaviis, viissataakymmenen”, lukee parini reaaliaikaisia etäisyyksiä, mikä on iso apu näin kaukaa ampuessa. Pukin rinnasta jalkaa pitkin valuva verivana paljastaa tilanteen olevan jo voiton puolella. Osuman saanut eläin on saatava lopetettua mahdollisimman pian, mutten halua ampua liikkuvaa eläintä selkään. Tunteideni kuohuessa odotan rauhassa, että pukki kääntää kylkensä, kompensoin hiukan kasvanutta matkaa ottamalla tähtäyksen aavistuksen ylöspäin, osuma läsähtää kuuluvasti ja opas huutaa: ”That’s a hit! That’s a hit!”

Kun reissun kaikki jahdattavat eläimet ovat minulle uusia, tuntuu vaikealta osata heti ensimmäisinä päivinä vastata metsästysoppaalle, mitä haluaisin seuraavana päivänä metsästää. Ensimmäiset pari päivää olisin hyvin voinut olla vaikka pelkän kuunteluoppilaan roolissa. Haluan rauhassa kuunnella, katsella, kokea – ja syttyä.

Kahden päivän jälkeen reissu on jo antanut minulle enemmän kuin osasin odottaa. Uusi maailma alkaa avautua minulle, ja koen, että ampumatilanteiden sijaan tarvitsisin hetken vain sulatella kaikkea kokemaani.

Kaksi täyttä päivää ilman aseeseen koskemista järjestyvätkin minulle ihan luonnostaan. Yritämme ensin tavoitella parilleni Santerille suurta pahkasikakarjua kahdessa eri paikassa, minkä jälkeen käytämme valtavasti vaivaa Santerin ampuman vesiantiloopin (eng. waterbuck) etsimiseen. Vesiantilooppi oli pahkasian ohella parini saalistoiveissa, ja sellainen sattuu hyvälle hollille lähestyessämme vuoren rinteeltä tähystelemäämme pahkasikakarjua.

Santerin ampuma vesiantilooppi saa hyvän keuhko-osuman, mutta onnistuu viimeisillä voimillaan häviämään pusikkoisessa jyrkännemaastossa näkyvistämme. Käytämme loppupäivän tuloksetta sen etsimiseen, ja illallisella tunnelma koko ryhmän ja oppaiden keskuudessa on vaisu.

Palaamme seuraavana päivänä jatkamaan etsintää suuremmalla joukolla ja kokeneemman jäljityskoiran kanssa. Jäljityskoiran vainu kertoo, että eläin olisi mennyt haavoittuneena melko vuolaana virtaavan joen yli. Muun joukon kahlatessa kainaloitaan myöten vastarannalle kerron jääväni kuvauskalustoni vuoksi odottamaan autokyytiä. Nautin hetken hengähdyksestäni lauleskelemalla, kunnes lähden kävelemään joen suuntaisesti. Sadan metrin jälkeen kiinnitän huomiota jännän näköiseen kiveen suoraan edessäni. Alan juosta sitä kohti – ja pian näen edessäni koko selän, jalat ja komeat vesiantiloopin sarvet!

Saan pahkasian metsästykseen erityisen kipinän jahdatessamme suurta pahkasikakarjua. Olemme nousseet erään vuoren tasanteelle kiikaroimaan puustoista savannia ja vastarinteiden metsiä. Hetken kiikaroinnin jälkeen alamme nähdä eri lajin eläimiä alle ja yli kilometrin säteellä, mikä tuntuu todella kiehtovalta. Pahkasika on vaikea havaita, mutta lopulta liike paljastaa senkin. Yritämme lähestyä sitä noin parin-kolmensadan metrin ampumaetäisyydelle. Vaikka itse keskityn tilanteessa vain kuvaamiseen, karjun vaaniminen on niin kutkuttavan jännittävää, että koukutun välittömästi. Kuulemme illalla leirissä, että samaa karjua ovat metsästäjät yrittäneet jallittaa jo vuosia.

Kolmanneksi saaliseläimekseni päätyykin viidentenä päivänä pahkasika, tosin naaras. Samasta tilanteesta parini ampuu toisen naaraan. Mielessäni kyllä oli tavoitella kolmanneksi saaliikseni mieluummin kunnon karjua tai komeasarvista impalaa, mutta hyvän tilanteen tultua tuntuu toisaalta sopivalta ampua kiintiö täyteen hyvissä ajoin – ja jättää karju ja impala seuraavalle reissulleni. Kun kiintiö on jo täynnä, voimme ottaa viimeisen päivän rennosti lepäillen. Nautimme auringosta ja käymme kalassa läheisellä joella.

Toinen laji, jonka kohtaaminen herättää kiinnostukseni, on strutsi. Oppaani Arnon mukaan strutsi on hyvin vaikeasti pyydettävä riistaeläin, mutta minusta tuntuu, että seuraavalla reissullani tuo yli satakiloinen ”iso musta” voisi olla päätavoitteenani. Strutsin metsästyksessä oman haasteensa tuo korkea heinäkasvillisuus, joka usein pakottaa ampumaan joko seisten ampumakepiltä tai käsivaralta.

Kaikkiaan Etelä-Afrikka tarjoaa suomalaiselle metsästäjälle uuden kiehtovan maailman useine eri ulottuvuuksineen. Se on hyvä vaihtoehto metsästäjälle, joka kaipaa lomailla eksoottisissa maissa ja rakastaa ihastella monenlaisia luontokappaleita. Useita sikäläisiä jahtimuotoja, kuten vastaavaa pitkänmatkan metsästystä, ei Suomessa voi juurikaan harjoittaa. Jännittäviä metsästysmuotoja riittää monipuolisen lajiston puolesta joka lähtöön, mihin kohtuuhintaiset peruspaketit tarjoavat hyvän tutustumismahdollisuuden. Korkeatasoinen täysylläpito riistaruokineen ja juomineen ei myöskään ole pahasta – joten kai tässä on vain alettava säästämään rahaa seuraavaa kertaa varten!

Kaikkia Etelä-Afrikan matkan riistatilanteita, maisemia enkä luontokokemuksiani voinut käsitellä tässä jutussa, mutta tulet löytämään niitä videomuodossa pian YouTube-kanavallani. Julkaisen vielä reissukuvia myös Instagramissani sekä Erältä ja Elämästä Facebook-sivulla.

// Mikael Kukkonen

Tuoreimpia kuvia Instagramin puolelta: