Melko huonoa tuuria oli kanalinnustuksen avauksessa koirani Joikun kanssa, kun kovasta yrittämisestä huolimatta ei kerrassaan yhden yhtä saalislintua osunut koiran kulkureiteille. Kuljin sen kanssa kaksi päivää osittain tuttuja ja osittain itselleni uusia potentiaalisen näköisiä seutuja valtion mailla Pohjois-Karjalassa. Tiesin etukäteen muutaman lintupoikueen, jotka nekään eivät kuitenkaan sattuneet kohdalle. Fiilis oli kuitenkin luottavainen ja vain vahvistui päivän yhä pidemmälle edetessä, sillä näitä koiria jonkun verran tunteneena yllätyin koiran vireestä positiivisesti.

Joikun TOKO (tottelevaisuuskoulutus) -oppitunnin vuoksi tiistai olisi joka tapauksessa ollut lyhyempi päivä, mutta tarkoituksena ei muutenkaan ole väsyttää koiraa liikaa. Koiran tulevaisuuden kannaltahan on haitaksi, jos koira nuorena väsyy metsässä, säästelyvauhti nimittäin saattaa jäädä päälle pysyvästi. Aloituspäivänä olimme tehneet yhden lenkin aamulla ja toisen illemmalla, yhteensä 24 kilometriä. Oletin, että se painaisi Joikun askelta toisena päivänä, mutta vielä mitä – koira olikin yön aikana saanut metsätyöskentelyynsä vain kehitysharppauksen, mikä näkyi puolet pidempänä hakuetäisyytenä ja selvästi kovempana vauhtina!

Alkumatkasta Joiku hukkasi minut ja tuttuun tapaansa hätääntyi, mutta odotin rauhassa sen löytävän minut jäljen perusteella. Pennun itsevarmuus moninkertaistui kertaheitolla! Päivän aikana tuli matkamittariin 29,5 kilometriä, vaikka loppuun saakka näkyivät leikkisät spurtit ja askel oli kepeä. Ja kun sitten reissun loppuvaiheilla myyrästä saatiin vainu, lähti pieni pikinokka juoksuun niin vauhdilla, että luulin jo kohta metson rysähtävän lentoon! Spurtin päätteeksi muutama tasajalkapomppu – ja myyrä oli hampaissa!

Vaikka etsimiämme lintutilanteita ei sattunutkaan kohdalle, hajuja riistasta löytyi muutaman kerran. Pysähdyin niissä heti, jotta koira kerkesi rauhassa haravoida koko kiinnostavan alueen. Arvioni mukaan Joiku teki, mitä tehtävissä oli, ja kun ensimmäinen yhteinen kanalintusaalis sitten aikanaan toivottavasti saadaan, käyvät hajut entistä tutummiksi ja osan niistä voi hylätä. Sen jälkeen kaikkia kuonoon leijuvia myyrän tai etanan hajuja ei ehkä enää tarvitse yhtä tarkasti selvittää, mutta tässä vaiheessa tutkimusaiheita vielä riittää pitkä lista!

Pennusta taitavaksi linnunhaukkujaksi on pitkä tie, joka omistajan ja pennun on kuljettava yhdessä.

Olen viettänyt Joikun kanssa ihan pennusta saakka paljon aikaa erällä. Riistanhajulle syttyminen on asetettu aivan pystykorvan ytimeen ja se herää luonnostaan hyvin varhain. Pennusta taitavaksi linnunhaukkujaksi on pitkä tie, joka on omistajan ja pennun kuljettava yhdessä. Mikään laskuoppi ei riitä pitämään lukua tilanteista, joissa matkan varrella tarvitaan pitkää pinnaa, mutta kantavana voimana on vahva luottamus siihen, että tässä on kasvamassa upea persoona ja pitkäaikainen metsästyskaveri.

Tulimme kotiin ja Joikun TOKO-tunnin aikana olin itse saunomassa, mutta vaimoni kertoman mukaan Joiku ei tällä kertaa vöyhöttänyt muille koirille ihan tavalliseen tapaansa – kahden jahtipäivän aikana oli sittenkin vapauduttu pystykorville tyypillisestä energiapiikistä! Aamulla se nousi unisen näköisenä meitä tervehtimään, sanoi perus pystykorvamaisesti ”Jou jou!” ja kävi nuolaisemassa meistä kummankin kättä. Vaikka tämän syksyn saaliskertomukseni olisivat vain lähinnä menneiden muistelua, on tämä kyllä mahdottoman ihastuttavaa aikaa seurata koiraa ja maailman paras harrastus!

// Mikael Kukkonen

Joikun kasvua hyväksi metsästyskoiraksi voi seurata hänen itse kertomanaan tästä linkistä:
Koppelokankaan Joiku Facebookissa