Ajelen Mitjan ja koirieni Rockyn ja Mimmin kanssa Pohjois-Karjalan Nurmekseen, erämaihin, joissa olisi tähtäimessä koirien kunnon kasvattaminen kanalintujahtia varten. Kiertelemme mahtavassa syyssäässä syrjäisiä lampia ja järvenrantoja ja tietenkin samalla tsekkailemme sorsia, jos vaikka tapahtuisi Mitjan ensimmäinen riistalaukaus. Ensimmäisen metsästyspäivän luomat jännitteet ovat käsinkosketeltavissa.

Olemme jo lupa-alueella, kymmenisen kilometriä suunnitellusta kohteesta, kun näen vilauksen telkästä tienvarsilammessa. Hidastan vauhtia ja tsekkaan vähän karttaa. Lammen vieressä näyttäisi olevan järvi, niin oikeastaan voitaisiinkin tehdä ensimmäinen lenkki jo tässä.

Puen koirille Garminin pannat ja samalla suunnittelen ääneen strategiaa, kuinka telkästä pelattaisiin tilanne Mitjalle. Hiivimme makkaran muotoisen lammen päätyyn, jään rantaan kyykkyyn ja Mitja lähtee hiipimään kohti toisessa päässä olevaa telkkää.

Kun Mitja hiipii lammen vasenta rantaa, telkkä lähtee uimaan poispäin. Mimmi hoksaa telkän ja lähtee kiertämään vastapäivää telkkää päin: nyt se on motissa. Mimmi hyppää lampeen ja lähtee uimaan telkkää kohti, jolloin telkkä lähtee lentoon – suoraan minua kohti. Mitja on liian kaukana vasemmalla, joten katson, missä koirat ovat, harkitsen raaskinko ampua, ja ammun suoraan minua päin lentävän telkän vain 10-15 metrin päähän. Kuoli.

Mimmi on ensimmäisenä paikalla ja lähtee noutamaan telkkää, ajattelee noutavansa linnun tapansa mukaan itselleen vastarannalle, mutta tällä kertaa viekin sen suoraan siellä odottaville Mitjalle ja Rockylle. Mitja vastaanottaa telkän, tulee minun luo ja toteamme tilanteen. Harmi, kun Mitja ei päässyt ampumaan, mutta muutenhan tuo meni nappiin. Suuntaamme viereiselle järvelle, jospa sieltä saataisiin sorsatilanne.

Mitja lähtee hiipimään järvenrannan polkua pitkin ja minä jään rantaluhtaan passiin. Valitsen passipaikan pieniä mäntyjä kasvavalta mättäältä, joka tarjoaa matalana kyykkivälle hiukan näkösuojaa. Järveltä kuuluu kuikan laulua, jonka tunnistin jo metsän puolelta. Jos vaikka nappaisin jonkun kuvan kuikista tässä odotellessa.

Hyvilläni rauhallisesta hetkestä hengähdän ja kelailen, että kai se Mitja kuikan tunnistaa, kun vasta on metsästyskortin suorittanut, mutta ei aikaakaan, kun näen Mitjan vaanimassa niitä rantapusikon suojassa. Matkaa vedessä istuvaan kuikkaparveen on reilut sata metriä ja jätkä yrittää lähestyä askel askeleelta niitä aivan matalana! Vain hetkeä aiemmin tyyni rauhoittunut mieleni mustenee silmänräpäyksessä, ja kun Mitja kohottaa isoisän perintöhaulikkonsa kuikkaparvea kohti, huudan täysillä – UUEEEÖÖÖ‼ Mitja laskee aseensa hölmistyneenä ja viiton hänelle, että nyt tänne ja rivakasti!

– Nyt autolle ja maiseman vaihtoon. Jätkä vaanii rauhotettuja kuikkia ja vielä yli tuplaten ylipitkältä matkalta! Miten meni, niinku omasta mielestä?!

Mitjan ensimmäinen ajatus oli: Mitenkähän Mikael toimisi tällaisessa tilanteessa?

”No siis minä yritin toimia mahollisimman hyvin. Ensimmäinen ajatus oli: mitenkähän Mikael toimis tässä tilanteessa? Ajattelin, että se varmaan hiipis mahollisimman lähelle, ja olihan ne kaukana, mut kun tota lähemmäs ei päässy, ja kun linnut lähti vieläpä uimaan poispäin, niin aattelin, että ei se tilanne tästä enää paremmaks tuu, joten tästä pitää ampua. Jotenki, kun näin ne sorsat – tai siis kuikat – niin saalistusvietti sumensi koko muun todellisuuden. Hävettää ihan hirveesti.”

Häpeän ja myötähäpeän tunne oli raskas.

Minä ja Mitja, me ollaan semmosia sanontojen miehiä. Meillä on paljon sanontoja ja jokaisen niistä taustalla on aina tarina. Eräskin epäonnistuminen tai raskas kokemus elämässä – epäonnistuneista autokaupoista aggressiiviseen naapuriin asti, ovat poikineet toinen toistaan osuvampia lentäviä lauseita. Jutut, jotka muutaman päivän tai viikon ovat itkettäneet, ovat lopulta naurattaneet usean vuoden ajan, aina sopivassa tilanteessa sivallettuna. ”Tais käydä kuikat!” ja ”Ei tää tilanne enää tästä paremmaksi tule” ovat nousseet sanontojen helmiksi, ja parissa tilanteessa niistä on tullut huumorin lisäksi lohdutuksen sanoja.

Uskon, että huumorilla ja sitkeällä asenteella elämässä lähes kaiken voi kääntää voimavaraksi. Monesti se onkin hyvä merkki läksyn oppimisesta ja eteenpäin pääsemisestä, kun asialle pystyy nauramaan.

Haluan rohkaista kokeneita eränkävijöitä ottamaan aktiivisesti aloittelijoita mukaan harrastukseen, sekä myös muistuttaa siitä, että saalisvietti tulee aina alistaa järjenkäytölle – on muistettava lajintunnistus, ampumamatka ja vastuullinen saalisyksilön valinta.

Onnistuneita riistalaukauksia kaikille!
// Mikael