Tarina on tältä viikolta reissulta, jolloin meidän täytyi alkaa etsiä uusia suosikkipaikkoja. Reissun syvällisemmistä mietteistä on tulossa oma blogijuttunsa, mutta mennään nyt suoraan tilanteeseen – hetkeen, jolloin tapahtuu:
Mimmillä on kuusikkonotkossa selvä lintuhaukku, jota Mitja on menossa tsekkaamaan. Mitja hiipii varovaisesti lähemmäksi haukkua – nähdäkseen mikä lintu koiran haukussa on, mutta yllättäen lähes Mitjan jaloista pomppaa jänis pakoon äänetöntä saalistajaa. Noin sata metriä ennen Mimmin haukulle pääsyä onkin päivän ainut oikea saalistustilanne päällä! Jänis vilahtaa kuusten taa piiloon ja välähtää näkyvillä kuin salamana 25 metrin päässä, johon Mitja kerkeää oksiston välistä täräyttää kaksi ohilaukausta.
Havahdun laukauksiin ja nousen ylös – olin juuri kankaan reunassa keräämässä suppilovahveroita jäniskastikkeeseen! Näen, kun kaukaa Mitjan suunnalta viuhtoo jänis tajutonta vauhtia mäntyrinnettä poikittain. Arvaan, että se juoksee kohta minun ohi noin sadan metrin päässä, joten jätän sienet ja repun maahan, koppaan haulikon ja otan kunnon juoksuspurtin rinnettä ylös.
Rinne taittuu siten, etten muutoin näkisi jänistä sen ohittaessa minut, mutta nyt kerkeän juuri juosta niin, että näen jäniksen täyttä laukkaa huitaisevan noin 40 metrin päästä minusta. Ammun kaksi laukausta suunnilleen puiden välisen matkan ennakkoon ja odotan, että saan koirat paikalle. Jäniksen juoksussa ei näkynyt selvää osumamerkkiä sen hävitessä maaston suojaan, mutta arvelen kyllä osuneeni siihen.
Mimmi saakin jäniksestä heti paikalle päästyään vainun. Jänis ei ollut päässyt laukauksesta juurikaan jatkamaan matkaansa ja koira löysi sen helposti. Mahtava fiilis!☺
-Mikael
Erältä ja Elämästä 