Nousen sängystä ja kuulen kiväärin laukauksen. Puuroa keittäessä kuuluu toinenkin; Mame on tainnut löytää kämpän läheltä hyvän teeripassin. Mamen veroiselta ampujalta on syytä odottaa molemmista laukauksista teerikukko, mutta ensimmäisestä olikin tullut puhdas huti ja jälkimmäinen oli osunut, mutta huonosti. Alamäkeen röpeltäen lentänyttä teertä etsitään yhdessä koirien kanssa ristiin rastiin, kunnes todetaan haavakon löytäminen mahdottomaksi. Heikko alku päivälle.

Pakkasen puolelta päivä alkaa myös lämpötilan osalta. Paloittelen ennen kämpältä lähtöä sipulit, juurekset ja suppilovahverot sekä edellisellä reissulla ampumani jäniksen. Pata jää hautumaan kamiinan päälle päiväksi – ajatuskin mureasta lihasta kohottaa mieltä. Lähdemme kiertämään upean aarnioalueen suurta avosuota kahdesta suunnasta. Mame yllättää heti valtavan ukkometson ja pääsee ampumaan sitä hyvältä hollilta. Kahdestakymmenestä metristä poikittaislentoon avopaikasta ohi, puiden välistä toinen huti ja kolmannen laukauksen kohdalla lintu katoaa näkyvistä. Tämä jääkin Mamen ainoaksi metsotilanteeksi koko reissulla. Metson lentosuunnassa reilu puolen kilometrin kohdalla koirat löytävät kiinnostavaa hajua paikasta, jossa metso ehkä on pysähtynyt todetakseen, että sitä seurataan.

Lenkki venyy uuvuttavan pitkäksi ja kropassa painaa selvästi vielä ensimmäisen päivän heikko happi. Vielä olisi kilometri linnuntietä taukopaikalle, kun yllättäen pitkän hiljaisuuden jälkeen saan ampumatilanteen. Mimmi volahtaa vasemmalla sivullani kuusikossa ja kuulen siipien iskujen lähestyvän. Koppelo syöksyy vauhdilla näkyviin ja saa välittömästi haulia kylkeensä. Toinen laukaus menee ehkä ohi. Lintu räpistelee jyrkästi yläviistoon kunnes menetän siihen näköyhteyden. Hetkeä myöhemmin hämmästyn, kun näen koppelon äärimmäisen korkealla  yläilmoissa – se kääntyy ympäri ja ottaa jäykillä siivillä loivan syöksyn suon reunaa takaisin tulosuuntaani.

”Ei hemmetin hemmetti” puuskahdan radiopuhelimeen, ammuin selvän osuman koppeloon ja se pääsi vielä karkuun! Muutenkin jo nälkä painaa ja olisin tauon tarpeessa, ja pitää vielä lähteä haavakon perään. Koirat säntäilevät osumasta levinneen koppelon hajun ympärillä aivan täpinöissään, mutta minua jo valmiiksi hirvittää raskas jäljitysoperaatio.

Neuvon radiopuhelimessa Mamelle koppelon lentosuunnan ja kutsun koiria jatkuvasti seuraamaan tiukkaa siksakkiani kohti kuviteltua putoamispaikkaa. Näiden koirien kanssa täytyy vain olla tarkkana, ettei saalis mene parempiin suihin. Pidetään välissä evästauko ja lopultakin päivän tehokkaasta peliajasta kolmasosa menee haavoittuneen koppelon etsimiseen minun jäädessä nuolemaan näppejäni. Toisen päivän saldoksi jääkin pelkkiä ohilaukauksia sekä haavakoiden etsintä, joka vei kaikki voimat.

Kolmanteen ja neljänteen päivään ei voida enää asettaa samanlaisia saalispaineita kuin ensimmäisiin. Toteamme, että vaikka reissu taitaakin olla paska, on tämä silti laatuaikaa. Jänispadasta tuli hyvää; muina iltoina valmistimme muun muassa villisikaa kermassa ja chorizo-kanapannua. Pöydässä on parhaat luostarioluet ja itsetehdyt herukkamehut – seura ja tämän hetkisten elämänkuvioiden jakaminen sitäkin erityisempää. Yhtä huonolle huumorille myös harvoin pääsee nauramaan. Yhteinen metsästysaikamme on ainutlaatuista ja päätämme nauttia siitä – meni miten meni, ja samalla siirrymme meille ennestään tuntemattomiin maisemiin.

(Tarina jatkuu seuraavassa numerossa…)