Erämaan kutsu

13-vuotiaana lähdin silloin tällöin bussilla Porista pienelle retkeilyalueelle Joutsijärvelle Ulvilaan. Siellä vaelsin itsekseni ja olin joskus yötäkin autiotuvassa. Toteutin siten kaipuutani, joka minulle oli syttynyt luettuani Jack Londonin kirjoja. Londonin tunnetuin teos Erämaan kutsu kertoo vetokoira Buckista. Siinä Londonin kuvailema karu Alaskan erämaa jätti minuun lähtemättömän kaipuun luontoa kohtaan.

Yksin kulkeminen poissa ihmisasutusten läheltä on vaan niin kiehtovaa.

Metsästyksen, kalastuksen ja muun omavaraistalouden lisäksi Pohjois-Karjalan luonto tarjoaa mahtavat puitteet retkeilyyn. Nyt kun metsästyskausi on meidän osalta hiljaisempaa, siirtyy luonnossa liikkuminen enemmän patikointipoluille ja umpihankeen. Talviretkeilyssä kiehtovat olosuhteiden karuus, maisemien avaruus ja vapauden tunne, minkä Aaro Hellaakoski on pukenut osuvasti aforismin muotoon: ”Tietä käyden tien on vanki – vapaa on vain umpihanki.”

Koin tähän saakka upeimman talviseikkailuni Fjällräven Polarissa, jonka esivalintakilpailu oli vuosi sitten. Fjällräven Polar on 300 kilometrin koiravaljakkovaellus Pohjois-Norjasta Ruotsin Lappiin ja sen osallistujat valitaan netissä äänestämällä. Kuukauden rajun ääntenkalastelun jälkeen voitin kilpailun, ja vuoden 2016 huhtikuussa tein Polar-vaelluksen yhteensä kolmenkymmenen eri kansallisuuksista olevan retkeilyhenkisen ihmisen kanssa. Se oli monelle ensimmäinen pitkä talvivaellus, myös itselleni. Kokemus oli huikea!

Jokainen osallistuja saa oman valjakkonsa ja kuusi koiraa. Lapsuuden unelmani vetokoirasta, omasta Buckista, toteutuvat. Saamme myös varusteet ja teltat, joissa nukumme. Koirista ja kaikesta muustakin tulee itse huolehtia. Jokainen päivä alkaa ja päättyy omien koirien ruokkimisella. Vaikka varusteet ovat huippuluokkaa ja vaellus on hyvin suunniteltu, vaaditaan paljon ja matka on fyysisesti rankka.

Lähdemme liikkeelle Pohjois-Norjan Signaldenista, josta tulemme tuntureiden yli Ruotsin Lappiin Jukkasjärvelle. Yhteensä 300 kilometriä sisältää yli 25 asteen pakkasta ja kovaa lumipyryä. Välillä koko maisema peittyy täysin valkoiseen näkymään.

Tuntureiden laella vain koirien läähätys ja tassujen ääni rikkovat aavan hiljaisuuden. Valjakon kyydissä olen aivan yksin – vain minä ja kaipaamani erämaa. Tämä paikka on tyhjä kaikesta ylimääräisestä. Tuntureiden alastomassa talvisessa erämaassa saan uppoutua syvälle luonnon karuuteen ja itseeni.

Minusta tuntuu, että mitä vähemmän ympärillä on häiriötekijöitä ja aktiiviteetteja, sitä syvemmälle pääsen itseni kohtaamisessa. Vanha intiaanien sananlasku sanoo, että ihmisen sydän kovettuu, jos hän joutuu eroon luonnosta. Ehkä siksi välillä tuntuu, että pitää päästä pois. Pois kaupungista, töistä, opiskeluista ja jopa pois kotoa – kohtaamaan itsensä.

Ehkä siksi erämaa kutsuu meitä.

– Mitja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s