Ensimmäinen päivä edellisessä jutussamme esitellyn Rauli Hajahaulin kanssa menee paljolti kaatosateessa rämpiessä. Tunnelma pysyy kuitenkin korkealla, sillä saamme haastavassa kelissä useita riistatilanteita – joukossa myös Raulin elämän ensimmäiset metsohavainnot. Pitkän lenkin puolessa välissä ylitämme tien ja kuulemme auton äänen. Jäämme tielle odottamaan autoa ja paikalle köröttelee Metsähallituksen erätarkastaja. Ilahdun kohtaamisesta, sillä olen juuri muutama päivä aiemmin jutellut kyseisen herran kanssa liittyen toisaalla Lieksassa kohtaamaani metsästysrikokseen ja nyt aivan sattumalta tapaan hänet kasvotusten! Erätarkastaja kertoo, että metsästysrikoksen todennäköinen tekijä on hänellä jo tiedossa ja seurannassa. Toivon, että tekijä saadaan pian kiinni ja raukkamainen autosta metsästäminen loppumaan!
Kankaan reunalta karkaa koppelo suoraan poispäin minusta, mutta sitä ei ole tarve tähtäillä. Ensimmäisen lenkin loppupuolella pyy jää hollille oksalle ja päätyy saaliiksi. Iltapäivälenkillä metso lentää välistämme ja pääsemme molemmat yrittämään sitä, kuitenkaan onnistumatta. Teeriä tapaamme enemmän kuin tähän mennessä koko syksynä yhteensä, mutta arat parvet lähtevät tosi kaukaa. Illan jo vähän hämärtyessä näen rämemännikössä yllättäen ukkometson puussa 70-80 metrin päässä. Se ei vielä huomaa minua, mutta pudottautuu arvokkaasti siivilleen, kun olen kymmenisen metriä hiipinyt lähemmäksi. Loppusyksynä en jätä enää kivääriä kotiin!
Toisena päivänä suuntaamme laajan ikimetsän syövereihin. Mimmillä on jostain syystä pahoinvointia autossa. Vien Raulin alueen pohjoisosasta lähtevälle polulle ja ajan auton neljän kilometrin päähän. Rauli saa hiipiä maisemareittiä pitkin ja ottaa maisemakuvia, kun minä ja hieman poissaolevalta vaikuttava Mimmi kierrämme häntä vastaan. Tapaamme sitten metsän keskellä ja kuljemme yhtämatkaa autolle päin.
Jo alkumatkasta kuulen laukauksia kaukaa juuri Raulin suunnalta. Omalla lenkilläni näkyy lintujen sijaan vain kumpparin jälkiä. Arvelen, että tuskin ihan äskettäin on tästä kukaan kulkenut, kunnes kuusikkoista rinnettä ylös hiipiessäni huomaan hiipiväni kahden nuoren miehen perässä! Viheltelen heille merkiksi ja menen esittäytymään. Käy ilmi, että he ovat juuri kiertäneet vaarat, jotka minun oli tarkoitus kiertää. Ystävällisinä nuorukaisina he kuitenkin näyttävät minulle kartasta kohdan, josta edemmäs heidän kulkunsa ei ole ulottunut: ”tasan kilometri tuohon kankaan reunaan”. Vitsailen heille, että siitä vierestä minä kohta metson ammun.
Vitsailen nuorukaisille, että ’Kohta kuulette koiran haukkua ja laukauksen, kun ammun metson juuri siitä vierestä, mistä olette kävelleet!’
Nuorten neuvomassa paikassa polku laskeutuu avosuon reunaan. Arvelen, että Rauli saattaa jo olla lähistöllä, joten päätän istahtaa polulle syömään evääksi tekemäni pekonimunakkaan. Siinä maisemia ja evästelyn riemua ihastellessani kiinnitän huomioni tuoreen näköiseen metsonkakkaan: tämähän on aivan selvästi tämänaamuinen, nuoren metsokukon sonta! Yritän innostaa Mimmiä jäljittämään pienen mustikkapötkön leipuria, mutta kun Mimmi ei asiasta innostu, jatkan polkua pitkin kohti pohjoista.
Tapaan Raulin puolen kilometrin päässä ja mikä yllätys, kun hän on pysähtynyt ottamaan maisemapaikalla kuvaa ensimmäisestä saaliistaan! Komea naarasmetso eli koppelo oli paennut viistosti poispäin ja Rauli luuli ampuneensa siihen kolme ohilaukausta. Muutama sata metriä myöhemmin hän kuitenkin yllättyi havaitessaan parin askeleen päässä edessään koppelon, parikymmentä senttiä polun oikealla puolella, hengissä, mutta liikkumatta. ”Tämä annettiin minulle!”, päivittelee Rauli. Minusta tuntuu, että koko reissu on jo nyt onnistunut, kun tämä saatiin. Iloitsemme saaliista, mutta hajahaulilla linnun saaminen pistää myös miettimään vakavia. Kuinkahan moni metsästäjä kantaa vastuun laukauksistaan ja ymmärtää jäljittää ampumansa linnut, joihin on osunut, vaikka ne eivät ole antaneet havaittavaa osumamerkkiä? Tämä koppelo sattui kuin ihmeen kautta Raulin polulle.
Palaamme polkua pitkin evästelyni paikalle, jossa sovimme, että minä kierrän autolle vaaran yli vasemmalta, kun Rauli kulkee polun loppuun saakka ja haen hänet sitten polun päätepisteestä. Mimmi, vielä täpinöissään Raulin ampuman koppelon hajuista, ei seuraakaan minua vaan lähtee jäljittämään eväspaikkani nuorta metsokukkoa. Olen kerennyt erkaantua Mimmistä kolmisensataa metriä, kun haukku alkaa. Rauli on vielä polulla korkealla maastonkohdalla, jonne hän kuulee metson siiveniskut, puuhun ropsahduksen ja metsohaukun alkamisen.
Koskemattomissa aarniometsissä on ehkä harvemmin tilanteita, mutta pystykorvan kanssa ne ovat sitäkin makeampia. Vanhassa korpikuusikossa on hyvä hiipiä metsohaukulle ja pääsen nytkin vaivattomasti 150 metrin päähän. Sitten tulee hieman vaikeampi kohta, mutta kun paikallistan koiran, pystyn päättelemään melko turvallisen lähestymissektorin haukulle. Paksu kunttakerros on kostealla kelillä äänetön hiipiä, ja kun näen koiran, voin katsoa kuusi kerrallaan, minkä puun suojaan hiivin seuraavaksi. Otan askeleen kuusen vasemmalta puolelta ja yhtäkkiä – turvallisen haulikkohollin ulkopuolella – näen korkean kuusen latvan vieressä uljaana mustan metson figuurin rinta rottingilla! Varovaisesti ujutan käteni reppuuni ja varmistan havainnon kiikarin avulla: kyllä se on metso Mimmin haukussa ja kiväärille olisi töitä! Puntaroin läpi vaihtoehdot: lähestyminen karkottaisi linnun varmasti eikä kivääriä ole, peruspatruunalla on liian suuri riski metson haavoittamisesta ja patruunan vaihtamisella riskeeraan saaliin karkaamisen.
Mimmin kimakassa haukussa ei ole katkoksia, mistä tiesin jo heti haukun alkaessa, että nyt on koiralla metsoon näköyhteys. Hyvin hitaasti avaan haulikkoni ja vaihdan piippuun pitkänmatkan erikoispatruunan. Lintu kestää haukussa ja putoaa laukauksen voimasta kuolleena maahan. Arvaan oikein, että Rauli on kuunnellut jännityksellä koko tilanteen ja huudan hänet paikalle. Äijähalin paikka!
Viimeinen päivä on jo saatujen onnistumisten vuoksi lähinnä rentoa Pohjois-Karjalan luonnosta nautiskelua ennen raumalaisen pitkää kotimatkaa. Heräämme varhain ja menemme teeripassiin seudulle, jossa tapasimme valtavasti teeriä reissun ensimmäisenä päivänä. Rauli on kokenut harrastaja kivääriammunnassa ja täydellinen reissumme on enää kiväärihollia vailla!
Rauli oppii nopeasti teeren kutsuntaäänen. Hajaannumme hieman, ettemme päivystäisi samoja puita. Nautin upeasta sumusta ja kukertelen teeren soidinääntä matkien. En näe enkä kuule teeriä, mutta yhtäkkiä laukaus katkaisee mietteeni ja kolme teertä näkyy lennossa. Rauli kertoo radiopuhelimen välityksellä saaneensa pudotuksen 150 metristä ja on menossa etsimään lintua. Raulin itselataamasta luodista täydellisen osuman saanut komea teerikukko löytyy pian ja lyhyestä radiopuhelinkeskustelusta välittyy hiukan, kuinka täpinöissään kaveri on! Jatkamme teerien kutsumista ja Rauli saa vielä muutaman teerihavainnon. Hän onnistuu suhauttamalla kutsumaan teeren riittävän lähelle ja saa siitä haulikolla pudotuksen. Raumalainenhan hoiti tilanteet kovalla prosentilla ja turhia hätiköimättä ampui ensikertalaisena saaliskiintiönsä täyteen! Luulenpa vain, että taisi linnustuskärpänen puraista!
Kiitokset Raulille upeasta reissusta! Seuraa meitä ja kerro omia tarinoitasi, seuraavaksi on tulossa materiaalia Mikaelin ja Mitjan metsojahdista Lapissa!
// Mikael
Erältä ja Elämästä 