Upeat kelit suosivat luonnossa liikkujia. Kevään myötä pelloilla ja metsissä kohtaa monenlaisia luontokappaleita, jotka nostavat mieleen jännittäviä muistoja metsästystilanteista. Nyt ei ole oikea aika istua sisällä television tai tietokoneen ääressä. Tai ainakaan tämän tekstin jälkeen!
Etenkin kanalintujen kohtaamiset kiusoittelevat saalistusviettiä ja kasvattavat odotuksia tulevaa syksyä kohtaan. On ollut mukava nähdä, kuinka viime kevään teerikannan nousu on tuonut elämää hiljentyneille soille. Ilahduttavan runsaita teeriparvia on näkynyt pitkin talvea, ja jos tutulle soidinpaikalle menee odottamaan, voi pian kuulla siipien suhinan ja ensin sivusilmällä nähdä kohti tulevan teerikukon, jonka siipien räpsähdys linnun istuessa läheiselle oksalle sykähdyttää sisintä.
Jään tarkkailemaan komeaa lintua. Katson, mitä se tekee ja kuinka se aloittaa kutsumaan lajitovereitaan paikalle. Kohta on koko orkesteri kasassa!
Olen lapsesta alkaen tuntenut voimakasta tarvetta vetäytyä yksinäisyyteen. Vaikka moni on sanonut minua yhdeksi kaikkein sosiaalisimmista tuntemistaan ihmisistä, minulla oli esimerkiksi lapsena tapana lähteä aina päiväksi asuinrivitalomme päätyyn leikkimään yksin, sinne ”minun töihin”. Kolmetoistavuotiaana vietin kesälomastani puolitoista kuukautta omatoimisella pyöräretkellä. Olen aina viihtynyt pitkiä aikoja yksin kalalla tai metsässä. Pidän Pohjois-Karjalaa hyvänä paikkana asua, sillä täällä nuo ”latauspaikat” eivät ole liian kaukana.
Kuuntelen metsää
Ääneti kuun kajossa
Mulleko puhut?
Runsaina parvina näkyviä kanalintuja kohdatessa on helppo tuntea ikään kuin esimakua saaliin saamisen riemusta. Sen sijaan metsähanhien kohtaamisissa tunnen ilon ohella myös surua. Nousee mieleen jännittäviä tilanteita edesmenneen pystykorvani Rockyn kanssa. Rockyn ollessa vielä voimissaan, oli metsähanhi luvallista mutta melko harvinaista riistaa. Tein monta retkeä itäisiin erämaihin kahdestaan Rockyn kanssa. Yövyimme avolaavuilla, autossa tai avosuon reunalla pelkän pressun suojaamana märältä. Kerran päivällä karkoittamamme hanhet palasivat iltalennolla lähtöpaikalleen, kun oli jo pilkkopimeä. Olin aavistanut hanhien paluun oikein ja valmistanut itselleni yöpymissijan avosuolle lampijonon päähän. Hanhet tulivat kuitenkin ennakoitua myöhempään, ja vaikka kaukaa kantautuvan kaklatuksen vuoksi odotin niitä täydessä ampumavalmiudessa, liisivät ne parin-kolmen metrin korkeudella suoraan ylitseni minun niitä näkemättä. Sydän kurkussa puristin asettani pohtien, olisiko sittenkin pitänyt ampua pelkän äänen perusteella.
Luvallisen pyynnin aikaan hanhet vetivät meistä joka kerta pidemmän korren, mutta vuonna 2010, kun hanhen metsästyksen aloitusta lykättiin syyskuun alkuun, pääsin rantalotteikon suojissa ryömimään Rockyn haukkuun, jossa koiraa kiusoitteli seitsemän hanhen tokka. Minusta tietämättä kovaääniset hanhet uivat koiran edessä edestakaisin ja ränkättivät koiralle: ”Ähäkutti, etpäs ylläkään!” Parinkymmenen metrin matkalta otin hanhiin rantakasvien lomasta vapisevan tähtäyksen. Tähtäimessä oli kerrallaan jopa viisi päätä. Muistan nuo kysymykset, joita siinä hetkessä mietin, ja joita aina metsähanhia nähdessäni mietin edelleen:
Saammeko vielä nähdä metsähanhen runsastuvan elinvoimaiseksi? Tuleeko vielä joskus mahdollisuus perinteiseen hanhenpyyntiin kansalliskoiran kanssa?
Erältä ja Elämästä 