Rocky haukkuu raivokkaasti! Lähestyn haukkua 90 astetta eri suunnasta kaveriini Samueliin nähden. Haukun seasta kuuluu sian röhkimistä muistuttavia nikotteluääniä – vanha ukkometso ”kiroilee” koiralle, jonka huutoon ei tule pienintäkään katkosta. Koira näkee metson vain muutaman metrin itseään korkeammalla vanhojen kuusten tiiviin ryhmän keskellä. Nyt ainakin pääsen hiipimään lähelle sekä näkö- että äänisuojan turvin, mutta tiiviin kuusiryhmän sisällä matalalla röhkivän metson pääsen näkemään vasta alle kymmenen metrin päästä, ja vain pieneltä vilahdukselta, kun se onnistuu pakenemaan tilanteesta!

”Oli kamalan kokoinen röhkivä metso!”, toteamme vielä kiihtyneinä tilanteesta, ja toivomme tapaavamme sen myöhemmin vielä kulkusuunnassamme uudestaan. Olemme kanalintukauden avauksessa, muutaman päivän reissulla keskellä upeinta Kainuuta, kiertämässä jylhää Natura-suojelussa olevaa aarnialuetta aurinkoisena päivänä – ja lintua on mukavasti.

Sekarotuinen pystykorvani Mimmi on ollut omilla teillään jo tovin, kunnes näen sen kinkkaavan hätääntyneenä kolmella jalalla luokseni; se oli onnistunut pujottamaan toisen etutassunsa kaulapantaansa siten, että tassu oli jäänyt jumiin pantaan! Pyydän Mimmiä nousemaan takajaloilleen minua vasten, autan siltä tassun vapaaksi, ja paijailen sitä hetken ennen kuin jatkamme karanneen metson kulkusuuntaan.

Kävelemme rinnatusten, jutellen niitä näitä. Samuel kysyy: ”Käytitkös sinä sepällä tuota haulikkoas jo?” Yllätyn kysymyksestä, kun eihän minulla mihinkään asesepällä käyntiin olisi voinut olla aikaa missään välissä – kyllähän kaverini sen tiesi. Olin reissua edeltävänä iltana testannut asettani ja huomannut, ettei aseen varmistin pidä. Olin soittanut tai tekstannut välittömästi kaikille kavereilleni, joiden kanssa edes saattaisin syksyn aikana metsästää yhdessä. Lisäksi teippasin varoitustekstit haulikkooni molemmin puolin, muistuttamaan, ettei vika vain maastossa voisi unohtua. Halusin tarkoituksella ottaa varman päälle ja ajattelin jopa liioittelevani turvatoimia kontaktoimalla kaikki potentiaaliset metsästyskaverini etukäteen ja sopimalla, kuinka toimisimme eliminoidaksemme kaikki riskit, mitä viallinen ase voisi aiheuttaa.

”Niin, eli onko siinä se vika edelleen korjaamatta?”, Samuel jatkaa. ”Tottakai on, eihän se nyt mihinkään itsestään katoa”, totean edelleen ihmetellen. ”Eli miten siis vaikka äsken, kun Mimmi nousi sinua vasten, ja kun katsoin, miten se toisella tassullaan haparoi tukea, välillä jalasta ja välillä liipasinkaaresta, ja kun se tassu haroi siitä liipasimen vierestä, niin jos se olisi siihen liipasimeen osunut, niin olisiko se ase lauennut?” Välittömästi kysymyksen ymmärrettyäni pysähdyn, käännän kaverille selkäni ja meinaan oksentaa. Paha olo nousee kurkkuuni kuin viemäritukos, kun ymmärrän, kuinka lähellä olin juuri menettää pääni. Menee oma aikansa ennen kuin pystyn puhumaan mitään tai jatkamaan metsästystä – haukon vain happea!

”Unkarilainen” tuli omistukseeni vuosituhannen vaihteessa, kun eräs ystävistäni tarvitsi rahaa alkoholijuomien hankkimiseen ja kertoi pelkäävänsä, että saattaisi joskus ampua aseella itsensä. Ladatulla aseella olikin jo jonakin iltana tullut tähtäiltyä väärin päin, mutta tilanne oli keskeytynyt. Maksoin päällekkäispiippuisesta haulikosta, patruunavyöstä ja kasasta metsästyspatruunoita yhteensä kahdeksankymmentäseitsemän euroa. Aseseppä otti lähes yhtä paljon korjatessaan varmistimessa jo ostohetkellä olleen vian. Kysyin asesepältä takuuta työlle, niin hän naurahti: ”Tuon koneiston tyypin vuoksi saat vain sellaisen takuun, että vika tulee varmasti takaisin!”

Aseliikkeistä eikä poliisin lupapalveluista löytynyt ketään, joka olisi tiennyt haulikon merkkiä tai mallia, joten aselupaankin tuli vain ”unkarilainen”. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin minulla on arvelu, että merkki saattoi olla FEG. Unkarilainen oli jo minulle tullessaan elinkaarensa loppupäässä, eikä siihen tuntunut löytyvän mitään patruunaa, joka tarjoaisi kelvollista kuviota. Ase kuitenkin sopi minulle kuin valettu, ja treenasin sillä ympäri vuoden paljon ”kuivanostoja”, eli opettelin nostamaan refleksinomaisesti aseen kohti valokatkaisimia tai muita asunnon kiinnekohtia niin, että pystyin vilkaisemaan mihin tahansa ja tähtäykseni olisi aina kohdallaan. Yksikään ampumistani saalislinnuista ei valitellut huonoa haulikuviota, kun hauliparvi osui pakenevan linnun kaulaan.

Tänään, kun nyt sattui olemaan muutakin asiaa poliisille, luovutin aseen hävitettäväksi. Aseen koneisto oli niin typerästi rakennettu, että varmistimen toiminta oli mahdotonta korjata luotettavasti. Matkalla poliisilaitokselta kotiin yllätyin erikoisesta tunteesta, johon yhdistyi tyhjyyttä, rakkaasta luopumista ja jännittävien saalistilanteiden muistotulva. Aseeseen liittyi monenlaisia muistoja, olihan se minun ensimmäinen oma haulikkoni. Paljon tuli Unkarilaisen kanssa metsissä rymyttyä, aina syksyyn 2008 saakka. Tuohon syksyyn, jolloin varmistimen vika palasi takaisin, ja jolloin kaikesta varotoimien liioittelemisestakin huolimatta, keskellä yhtä upeimmista metsästyspäivistä, ase nojasi ladattuna minua vasten, tähtäykset kohti aataminomenaa, ja puolitoistavuotias Mimmi-koirani haroi tassullaan liipasinkaarta. Sulattamoon sellaiset!

Turvallista syksyä toivottaen,
Mikael Kukkonen