Uusi metsästysvuosi käynnistyy ylihuomenna elokuun alussa, niin palataanpa vielä kevään jännittäviin hetkiin ketunpyynnin parissa.

***

Pakkasilma höyryää silmiin asti vedetyn tuubihuivini lävitse. Lumicamo -kuosiin naamioituneena kyyhötän vanhasta kamerajalustasta tekemäni kivääritelineen ääressä lumipeitteisen aavan reunalla. Elämän intoa puhkuva riekkokoiras päästelee keväisiä ääniä vain kivenheiton päässä minusta. Sitä ei tunnu häiritsevän satunnaisesti ilmoille törähtävä houkutusäänten sarja.

Aurinko laski jo aikaa sitten, ja taivaalta hohtava valo hiipuu entisestään koko länsitaivaan peittävän pilviverhon vyöryessä ylitseni. Lumihiutaleet alkavat leijailla kohti maata yhtä kiireettömästi kuin mieleni kohti kotia.

Tähystän vielä viimeisen kerran aavan yli – en niinkään saaliin toivossa, vaan enemmänkin vain ihastellakseni, kuinka terävältä huurteiset aihkimännyt kiikarin läpi katsottuna näissäkin yöolosuhteissa näyttävät. Katseeni pyyhkäisee raihnaista rämepuustoa tunturinjuuren pohjoisreunasta alkaen, kunnes yhtäkkiä sydämeni hyppää kurkkuun – KETTU!

Olen muutamaa viikkoa aiemmin ostanut paikallisesta erävarusteliikkeestä kettupillin ja opetellut sen käyttöä eri puolilla Etelä-Sodankylää. Ensimmäiset kerrat ovat olleet melko lailla hakuammuntaa, mutta usko tekemiseen on jostain syystä vahvistunut. Olen päättänyt opetella tämän lajin ja saalistaa ensimmäisen kettuni. Kun ketun metsästys päättyy ylihuomenna vapunaattona, alkaa olla kauden viimeiset mahdollisuudet onnistumiseen. Nytkö se tapahtuu?

Tunturin juuren puiden lomassa näkemäni ketun hahmo säikäytti minulta kunnolla karvat pystyyn! Ehdin jo hetken epäillä näkemääni, kunnes löydän sen kiinteästi ristikkoon: siellä se repolainen yöllisellä kierroksellaan päättäväisen oloisena hiipii kohti maistuvia riistasaaliitaan. Pakkasilmaa minun ja ketun välissä on arviolta kilometri.

Rääkäisen kettupillillä sarjan, jonka kettu selvästi kuulee. Se nopeuttaa välittömästi askeltaan ja muuttaa kurssinsa lähes suoraan minua kohti. Saatan kettua vakaasti tähtäimen ristikolla lähemmäksi, ja saaliin saamisen todennäköisyys tuntuu kasvavan metri metriltä. Mutta minkähän verran sitä matkaa nyt onkaan?

Alan pikaisesti arvioimaan etäisyyksiä eri kohteisiin ja vertaamaan niitä liikkeessä olevaan kettuun. Säädän kiikarin ballistiikkatornin kahteensataan metriin, mutta mitä jos matkaa on vaikka kolmekin sataa, mihin osuma silloin sattuu? Kettu edelleen kiihdyttää vauhtiaan ja alkaa hiljalleen kääntää kulkuaan viistosti vasemmalle. Sydän jyskyttäen mieleni huutaa: ”Nyt on kakssataa metriä, ammu, ammu nyt!”

Liipasinsormi ei kuitenkaan saa käskyä luodin lähettämiseen, ja pian kettu häviää suon mättäille kinostuneiden lumidyynien ja suon reunaan luotaavien puustorivien taa. Näen nopeasti liikkuvasta ketusta lyhyitä vilahduksia, kunnes se onnistuu pääsemään kanssani samaan suonreunaan puuston suojaan. Ampumasektori lähimaastoon on liian laaja ja pimeä tähystettäväksi paljaalla silmällä, enkä saa ketusta enää havaintoa.

Kaksi iltaa myöhemmin palaan samaan paikkaan lähes varmana, että saan ketun tulemaan ampumaetäisyydelle. Tällä kertaa mittaan vielä valoisan aikaan etäisyysmittarin kanssa ampumasektorit valmiiksi. Repolainen ei kuitenkaan päätä näyttäytyä minulle. Jonkin äänen olen kuulevani selustasta päin, mutta pitkä tuijotus tulosuuntaani ei paljasta mitään.

Kun kello lyö puoli yötä, on jahti virallisesti ohi ja lumikenkäilen takaisin autolleni. Heti rinteeseen noustessani löydän tuoreet ketunjäljet vain 134 metrin päässä passipaikastani. Kettu oli tullut poikkirinteen maaston muotojen suojaamana, ylittänyt tulojälkeni ja käynyt peitteisimmästä kohdasta tuulen alta tarkistamassa houkutteluäänen lähteen. Sen tepastelujäljet kertovat, kuinka se on hetken paikoillaan tähystänyt minun suuntaani, varmistanut äänen lähteen ihmiseksi ja ottanut ritolat.

Ketun käyttäytyminen ja pyynnin haastavuus jättivät kesäksi paljon pureskeltavaa. Samoin olen pohtinut, kuinka monta riekkoa, teertä ja koppelonpoikaa tähtäyksessäni ollut kettu lie tällä välin vaatinut ruoakseen. Missään vaiheessa en ole katunut ketun ampumatta jättämistä, vaikka myöhemmin tekemäni tarkistusmittauksen mukaan matkan arvioni itse tilanteessa oli tarkka ja laukaus kahteensataan metriin olisi ollut varma. Kuumottavimmassakin ampumatilanteessa on osattava jättää ampumatta, mikäli on epävarma hyvästä riistalaukauksesta. Vappuaaton paksu lumi kantoi suksia niin huonosti, että mahdollisen huonon laukauksen parsimisesta olisi voinut tulla ikävä rasti.

Nyt tätä kirjoittaessani heinäkuu on juuri päättymässä. Uusi ketunmetsästyskausi alkaa ylihuomenna, ja jos lukijoissamme on vielä ketun pyynnissä kokemattomia, haluaisinkin nyt haastaa teidät mukaan opetteluun! Ei muuta kuin lähimmästä myymälästä kettupilli taskuun ja kokeilemaan – kausi on pitkä ja kettuja koko Suomessa.

Uuden lajin haltuunotto vaatii sen hyväksymistä, että saaliin saaminen ei välttämättä heti onnistu. Jännittävät hetket matkalla ensimmäiseen onnistumiseen ovat kuitenkin arvokasta antia yhtä lailla.Ketun pyytäjä oppii ketun metkut ja tulee kettua ovelammaksi vain kokemuksen kautta. Kukaan ei tätäkään heti osaa, mutta jos joskus haluaa osata, on nyt oikea hetki aloittaa opettelu!

Tunnelmista löytyy myös pieni klippi TikTokissa.

Laittakaahan muuten seurantaan uusi YouTube -kanavamme Facebookin lisäksi. Instagramissa julkaisemme jatkossa henkilökohtaisilla tileillämme: Mikael ja Mitja.

Hyvää alkavaa metsästysvuotta!
// Mikael Kukkonen