Olen menettänyt sydämeni näille Itä-Lapin erämaille, joista yhtä Koilliskairaksikin kutsutaan. Jo Joensuussa asuessani tuntui, että pala sydäntä jäi aina tehtyjen reissujen maisemiin, ja toissakesänä Sodankylään muutettuani erämaat ovat vain jatkuvasti suuremmalla voimalla vetäneet minua puoleensa. Kun erämaan ääressä asuessa harrastusmahdollisuudet ovat kaupunkielämää rajallisemmat, on aiemmin lähinnä syksyn kanalinnustukseen painottuvasta metsästysharrastuksesta monipuolistunut ympärivuotinen elämäntapa.
Aiemmin Pohjois-Karjalan ja Kainuun alueilla metsästäneenä aloin viehättyä Lapin mahdollisuuksiin taivaltaa kauaksi tieverkostosta ja metsästää alueilla, jonne ei joko ollenkaan pääse autolla tai jalkaisin yhdessä päivässä patikoimalla. Kuitenkin esimerkiksi viime syksyn syvimmälle erämaahan tekemäni reissu oli siltä osin pettymys, että ensin kahlaamalla joen yli ja sitten pari tuntia koira hihnassa polkuja pitkin patikoimalla pääsin lähinnä kävelemään toisten tuoreita kumpparinjälkiä, näkemään poromiehiä ajelemassa mönkijöillään poroaitojen korjauksissa ja kaiken huipuksi syrjäiseen kohdepaikkaani olikin jo toinen metsästysseurue pystyttänyt leirin.
Tälle syksylle suunnittelin sellaisen reitin, jolla pääsisin metsästämään niin vaikeapääsyisissä paikoissa, että muiden metsästäjien ruuhka olisi käytännön syistä sula mahdottomuus. Kohteeksi valikoitui eräs hienoimmista erämaa-alueista, jossa aikomuksena oli käyttää perillä kahden yön majoituksena erästä varaustupaa sekä meno- ja tulomatkalla yöpyä eräässä autiotuvassa. Autiotuvalle olisi lähimmältä tiepistolta parinkymmenen kilometrin kävelymatka ja varaustuvalle vielä siitä toinen mokona.

Aloin kaavailemaan reissua yhdessä kaverini Rikun kanssa. Kumpikaan meistä ei ollut aiemmin metsästänyt yhtä syvällä erämaassa. Viiden päivän reissun sovittaminen molempien aikatauluihin vain oli haastavaa. Kun lopulta saimme järjesteltyä molemmille sopivan ajankohdan ja sovittua lähdön, alkoi vatsanpohjassa mukava kutkutus ja mieli täyttyi monenlaisista kysymyksistä: mitä kaikkea kannattaa pakata rinkkaan ja millaisen kuorman kanssa ylipäätään pystyn kävelemään peräkkäisinä päivinä yli kahdenkymmenen kilometrin matkoja? Entä saalis – kun pääasiallinen saaliseläimemme on metso, jääkö meiltä muut eväät syömättä, mikäli saamme hyvin saalista? Mietityttää myös etukäteistieto, että kännykkäverkot tulevat loppumaan jo automatkan aikana, eli tulemme olemaan yli kahden päivän matkan päässä puhelinyhteyksistä. Keskustelemme matkan potentiaalisista riskeistä sekä saalis- ynnä muista tavoitteista, milloin Riku ehdottaa tavoitteeksemme maanläheisesti, ”että selviämme reissusta sovussa ja hengissä”. Siihen on helppo yhtyä.
Varaustuvan varausta tehdessä tulee raju takaisku, sillä kyseiset kaksi päivää onkin juuri varattu täyteen. Kaiken innostuksen ja säätämisen jälkeen tunnen itseni niin pettyneeksi reissun peruuntumiseen, että huokaan illalla Yläkertaan: ”Jos tämä reissu on tarkoitus tapahtua, niin laita Riku muuttamaan edeltävän viikonlopun suunnitelmansa niin, että hän itse ehdottaa lähtöä kaksi päivää aiemmin!” Kun aamulla herään Rikun puheluun, tiedän, että tästä tulee unohtumaton kokemus.

Ahtaanpaikankammoa muistuttava ahdistus laskeutuu ylleni, kun kiristän aserinkkani vyöremmin. Vaaka näyttää tasan kolmekymmentä kiloa, mukaan lukien Franchin kiväärini. Haulikkoa en tälle matkalle ota enkä lihaa; illallisille olemme varanneet makaronia ja muussijauhoa, mutta lihat ovat koirani Joikun varassa. Eväsleipiä, hedelmä-pähkinäsekoitusta ja suklaata on mukana sekä aamiaiseksi munia. Puurohiutaleet kävimme vielä matkan varrelta kaupasta, mutta ne unohtuivat autoon. Joikulle eväänä on myös munia sekä samaa kuivaruokaa kuin kotona.
”Odotetaan tässä pieni hetki. Jos tuon puron varresta ei löydy koppelopoikue, niin ei mistään!” Samassa haukku alkaakin jo kuulua. Haukkua kestää noin minuutin ja sen päätyttyä jotain kopsahtaa sivullamme. Joikun haukku siirtyy samoille suunnille, jolloin alamme lähestyä haukkua. Jo hetken hiivittyäni katseeni osuu valkoiseen pilkkaan kuusessa. Paikoilleen jähmettynyt poikametso hahmottuu sen ympärille. Ensimmäinen illallisemme varmistuu huolellisella laukauksella.
Ensimmäisen päivän reittimme osoittautuu arvioitua hitaammaksi kulkea. Reitti tuli suunniteltua karttojen ja ilmakuvien pohjalta metson metsästystä ajatellen, mutta koviksi maiksi merkityt kangasmetsät ovatkin yllättävän soistuneita. Askelta on kirittävä, ja raskas kuorma laittaa hien virtaamaan. Matkalla tulee pari metsotilannetta, joista toinen haukussa ollessaan karkaa juuri kiusallisesti, kun saan sen ristikkoon. Joudumme loppumatkasta riisumaan kenkämme kahlatessamme otsalamppujen valossa joen yli. Tuvalle pääsy ja illallinen menevät myöhäisiltaan, jonka jälkeen uni maittaa.
Yöllä alkaa satamaan. En sitten optimistisena ottanut sadevaatetta mukaan, ja pyrin ennen päivän siirtymää suojaamaan kastumiselta huolellisesti lähinnä makuupussini. Taival alkaa jyrkällä nousulla ja kurun ylityksellä, minkä jälkeen olen jo aivan hapoilla ja märkänä. Riku päättää valita suoremman reitin kuin minä, mutta itse haluan koukata syrjäisempien kankaiden kautta, joista toivon löytäväni metsoja – metsästämäänhän tänne on tultu!
Alkumatkasta Joiku löytää teeriä. Niitä pyrähtelee ympäriinsä, mutta haukussa ne eivät tahdo pysyä. Pariin haukkuun pääsen hiipimään lähelle, mutta kummassakin tilanteessa lintu karkaa ennen kuin saan paikallistettua sen puusta. Kankaalta karkaa hieman kauempaa myös suurempi lintu. Samassa suunnassa Joiku saa puustalöytöhaukun hetkeä myöhemmin. Konttaan haukkua kohti, välillä haukun suuntaan kiikaroiden. Siirryttyäni sivuun puustoryhmän suojasta Joikun katse näyttää kohdistuvan korkealla petäjässä olevaan möykkyyn – poikametson silhuettihan sieltä paljastuu. Matkaa on enää reilu sata metriä, mutta matkan varrella olevien puiden ohuita oksia näyttää tulevan tulilinjalle. Päätän kuitenkin mieluummin yrittää kuin riskeerata linnun karkaamisen vielä kiertämällä vapaampaan ampumasektoriin. Laukaus menee ohi, metso hyppää siivilleen ja minä nousen takaisin seisomaan vettyneenä ja pettyneenä.
Joiku hakee yllättävän pirteästi. Sitä ei edellisen päivän viisikymmentä kilometriä näytä painavan yhtä pahasti kuin minua reilu parikymmentä. Maastot onneksi ovat varsin helppokulkuisia havumetsiä, mutta rasituksen vuoksi huomaan vanhan polvivammani jo varoittelevan ilkeän tuntuisilla vihlasuilla. Yhtäkkiä reilu kolmensadan metrin päässä oikealla sivullani räjähtää Joikun haukku päälle. Puustosta ja haukun alusta päätellen haukun kohteena on mitä todennäköisimmin puustalöytönä vanha ukkometso – saaliseläin, joka osaa tiukasta haukustakin karata aivan pienimmästäkin risauksesta. Olen niin kylmissäni jo valmiiksi, ettei kunnon sateessa mahalleen meno ja pitkä ryömintä oikein houkuttele, mutta ajatus syödä illalliseksi tällaisen päivän jälkeen pelkkää makaronia saa minut ottamaan tilanteen tosissani.
Männikkö on niin harvaa, että lintu pitäisi nähdä noin sadasta metristä. Vaikka on vasta alkuiltapäivä, sateen takia kaikki näyttää utuisan harmaalta – varsinkin märkien kiikareideni lävitse! Yritän pyyhkiä linssejä märillä hanskoillani, mutta tunnen itseni toivottomaksi – on varmaankin pakko pyrkiä vielä hiukan lähemmäksi. Kahdeksankymmenen metrin päästä hahmotan oksalta pyöreän mytyn, johon Joikun haukku selvästi kohdistuu – metso on minuun selin. En saa pyyhittyä kirkkaaksi kiväärin kiikaria, vaan joudun tähtäämään hieman sivusta tihrustaen. Laukaus osuu huonosti eikä pudota metsoa, joka suolisto-osuman saaneena lentää toiselle puolelleni vanhan tasalatvaisen männyn latvaan. Joikun haukku vain yltyy kiivaammaksi! Joudun kiikaroimaan usean minuutin ajan noin kuudenkymmenen metrin päässä olevaa latvaa ennenkuin varmistun linnun sijainnista ja varmasta tähtäyksestä. Raavas metso tulee tonttiin ja läpimärkänä hampaat kalisten iloitsen, että illallisemme lihat on nyt varmistettu!

Korkeusvaihtelut ovat polvivammalleni myrkkyä, mutta kylmyys ja jatkuva sade eivät kannusta pysähtelemään ylimääräisille tai edes välttämättömille tauoille. Syön vain pikaisesti vettyneen eväsleipäni ja pähkinäsekoitusta, kun ajatus alkaa muuten mennä liian sumuiseksi. Matkantekoni on ollut niin hidasta, etten tänäänkään voi ehtiä seuraavaan tupaan perille valoisan aikaan. Jyrkkärinteistä vaaraa ylös kivutessani joudun kompensoimaan oikean jalan kinkkausta vasemman jalan kovemmalla työllä, jolloin vasen akillesjänteeni vaurioituu. Se on kipeä, ja loppureissun saan ihailla kantapäähän ilmestynyttä sinermää.
Mäen päällä on hengähdettävä hetken, ja Joikukin valitsee välittömästi kuusen, jonka tyvelle menee kerälle. Valoa on jäljellä alle tunti, mutta kilometrejä riittää. Eteenpäin jatkaessani heti pian Joiku havahtuu linnun hajuihin ja pöläyttää mäen laelta ilmoille vanhojen metsojen parven! Kolme konnaa hajaantuvat eri suuntiin, mutta neljäs nousee vain lähimpään mäntyyn ihmettelemään haukkuvaa koiraani niin lähelle, että otan tilanteesta pudotuksen käsivaralta. Tunnen hypotermian jo lähestyvän, niin en ota saaliskuvia, vaan pikaisesti vain suolistan linnun, sidon kiinni rinkkani ulkopuolelle ja kampean jälleen muutaman kilon raskaamman taakkani selkääni.
”Hei moro!” -sanoihin havahdun kesken hämärässä tarpomisen. ”Tulin vastaan kattomaan, miten äijällä menee. Mä voin ottaa sun repun.” Riku oli hetken hengähtänyt tuvalla ja nähnyt gepsistä, missä Joiku on menossa. Jatkamme yhdessä kohti tuvalle vievää polkua. Keräämme illallisen joukkoon vielä hyvän satsin kantarelleja, jotka yllätykseksemme osuvat kävelyreitillemme. Hyvän ruoan ääressä päivittelemme, että on kyllä meininki kohillaan.

Kolmaskin päivä alkaa sateisena. Riku lähtee huiputtamaan läheistä tunturia ja minä Joikun kanssa etsimään riistaa. Mieli on kevyt ja täynnä riemua, sillä juuri tästä olin unelmoinut: metsästää näiden tuntureiden välissä, jonne on kohtuullisen työlästä päästä. Otan päivän tavoitteeksi pudotuksen uusintahaukusta. Heti tuvalta lähtiessäni pari riekkoa kävelee edessäni ilman tarvetta lähteä lentoon. Jokunen suurempi kanalintu lähtee hetkeä myöhemmin, muttei jää haukkuun. Evästauon jälkeen löydän vaaran laella karhun jätöksiä, kaikkiaan viisitoista kasaa lähes vierivieressä. Pintakasvillisuuteen on painautunut kaksi makuupaikkaa. Joiku saa hajuista virtaa ja painelee kolmisensataa metriä vasemmalle etuviistoon. Pian sieltä kantautuukin harvahkoa ja matalaa, hiukan pelonsekaiselta kuulostavaa haukkua. Jätin karhuluodit autoon, joten jatkan Joikun kanssa vastakkaiseen suuntaan niin pian, kuin se sieltä vauhdilla kohta palaakin.
Kahden rinteen välisestä kurusta löytyy metsopoikue. Joiku ottaa nuoren koppelon haukkuun parinsadan metrin päässä minusta, mutta muutaman minuutin haukku keskeytyy ja jatkuu kohta saman matkan päässä toisella puolellani. Hetken hiivittyäni vilkaisen kiikarin läpi haukun suunnalla olevia korkeimpia puita, ja korkean männyn kuivalla oksalla näkyykin koppelo vilkuilevan kaula pitkänä alaspäin kohti koiraani. Siirryn varovaisesti hiukan oikeammalle, josta makuulta saan lintuun esteettömän ampumalinjan. Otan repun päältä tuen, säädän kiikarista korotuksen kohilleen ja pian jo kehun koiraa. Tuvalle palatessani Joikulla on jokivarressa pitkä metsohaukku, mutta lintu sattuu olemaan sellaisen puustotiheymän sisällä, että pitkä haukkuun ryömiminen lopulta päättyy karkkoon joen yli.

Neljäntenä päivänä päätämme kulkea alkumatkan erillään ja pitää yhdessä taukoa puolimatkassa. Kuljen ensimmäiset kilometrit polkua pitkin taluttaen Joikua, säästääkseni sekä aikaa että Joikun energiaa riekkomaastojen ulkopuolelle. Kun puusto alkaa näyttää sopivalta, lasken Joikun irti, ja pian pari koppeloa vetävätkin jo häntä suorana kirmaavan Joikun seuraavalle kankaalle. Yhtäkkiä havahdun läheltä kuuluviin laukkaääniin – töps töps töps – ja pyörähdän vasemman kautta vilkaisemaan, mikä eläin mahtoikaan juosta selkäpuoleltani ohi. En ehdi nähdä mitään, mutta ääni muistutti karhun laukka-askelia. Joiku tulee paikalle ja ihmeissään nuuhkii hajujälkeä, joka kulkee viidestä seitsemään metrin päässä takanani. Hajua ihmetellessään Joiku haukahtaa muutaman kerran juuri, kun Riku avaa radioyhteyden. ”Näköhavainto karhusta. Sain juuri näköhavainnon karhusta!”
Sovimme kohtaamispaikan suoraan kulkusuunnassani olevalle kankaalle. Joiku pysyttelee karhutilanteen jälkeen aivan minun lähituntumassa, kulkee jopa perässäni, mikä ihmetyttää minua. Liekö tässä maastossa nyt laajemminkin suuren pedon hajua, joka vie lintukoiralta menohalut? Noin kilometrin kulkemisen jälkeen havahdun etuoikealla olevaan hirven tai karhun kokoiseen hahmoon. Se ottaa muutaman rauhallisen askelen, jolloin tunnistan sen isoksi karhuksi. Vaistomaisesti tekisi mieli ottaa se kiväärillä tähtäykseen, mutta päätän olla yrittämättä kaatoa, kun mukanani on vain kokovaippaluoteja. Sen sijaan otan esiin kameran ja lähden jäljittämään nallea. Pääsen näkemään sen kolme kertaa, joista viimeisessä tilanteessa saan kuvattua karhun laukkaavan avosuon reunassa – wau!
Nuotiotauon jälkeen suuntaamme yhdessä kohti mäntykankaita halkovaa puroa, jonka varrella tapasin metsopoikueen toisena päivänä. Muistelen kiitollisena Rikun toisen päivän temppua tulla minua vastaan kantamaan raskas rinkkani ja ajattelen, että Joikuhan voisi siitä hyvästä haukkua Rikulle yhden metson. Toive toteutuukin ja vieläpä yllättävän helposti: jo hyvän matkaa ennen toisen päivän poikuepaikalle saapumista Joiku painelee vainun saattelemana syvälle metsään, ja pian huomaan sivusilmällä, että sieltä liitää lintu takaviistossamme olevan männyn latvaan. Joiku saapuu pian perässä ja aloittaa kiivaan haukun, jolloin metso kääntää meille selkänsä, ottaa levollisen asennon ja alkaa ihmetellä koiran haukkua. Näin käyttäytyvän linnun kanssa ei ole mikään kiire, joten Riku saa asetella itselleen kaikessa rauhassa hyvän ampuma-asennon ja ampua tilanteesta ensimmäisen metsonsa!

Paluumatkalle sattuu vielä mielenkiintoisia tilanteita, joista saamme maistaa niin onnistumisia kuin useita karkkoja – ja yhden ohilaukauksenkin. Autolla olemme pimeällä ja saunassa ennen puoltayötä. Viimeiseen päivään minulla menee seitsemän buranaa. Viisi päivää, itselleni yhdeksänkymmentäkuusi ja Joikulle kaksisataakuusi käveltyä kilometriä. Takanani on elämäni raskain mutta myös upein eräretki – kiitos Koilliskaira!




Laittakaahan muuten seurantaan YouTube -kanavamme Facebookin lisäksi. Minut löydät Instagramissa tästä linkistä: Mikael
Reissun video vihdoin julkaistu ja löytyy tästä linkistä!
// Mikael Kukkonen