Suomenpystykorvan kehittyminen linnunhaukkujana on kiehtovaa seurattavaa heti pennun luovutusvaiheessa havaittavista piirteistä alkaen. Syvälle linnunhaukkujaan asetetut vietit kiehauttavat pennun riistaveret talitinttihaukkuihin ja sementöityvät ensimmäisten pudotusten myötä peruuttamattomaksi osaksi koiran käytöstä. Alkaa uusintahaukkujen ja linnun pysyttämisen opettelu, joka onnellisessa tapauksessa johtaa noin kymmenen yhteisen jahtikauden jälkeiseen, useimmiten kuuroutuvan, hieman jo hupsun mutta sitäkin kokeneemman ”ammattilaisen” liiankin itsevarmaan työskentelyyn asti. Yhteisistä retkistä nautitaan niin kauan kuin terveys antaa myöten, samalla katseen jo kääntyessä parhaiden vuosien muistoihin. Suurten tunteiden ohella omistajakin pääsee lukemattomissa eri tilanteissa harjoittelemaan kärsivällisyyttä, malttia ja itsehillintää.
Käsittelin edellisessä artikkelissani, kuinka suomenpystykorvan saa keskittymään mahdollisimman puhtaasti pelkästään lintuihin. Tässä artikkelissa avaan kokemuksiani, kuinka suomenpystykorvasta voidaan kouluttaa luotettava linnunhaukkuja, jolla ei ole rasittavia tyhjähaukkuja.
Yleisesti pystykorvan metsästyskoulutuksessa pidetään tärkeänä ensimmäisten pudotusten ampumista tarkkaan merkintään. Aiempien koirieni toisinaan epätarkasta työskentelystä viisastuneena päätin Joikun kohdalla tiukentaa tätä vaatimusta entisestään. Esimerkiksi Joikun toisen syksyn avausreissulla Ruotsissa elokuussa 2019 jätin ampumatta ihan oikeaan puuhun haukutun teeren, jota Joiku kuitenkin haukkui seuraamisen jälkeen pelkästään hajun perusteella. Ajattelin, että viettämällä paljon aikaa metsässä ehdin kyllä saada parempiakin onnistumisia. Päätin panostaa tulevaisuuteen vaatimalla koiraltani näkölintuja – eli sitä, että koira aina katsoo lintua sitä haukkuessaan.
Näkölintujen vaatiminen teki koirastani erityisen ahkeran. Joiku teki hyvin sinnikkäästi töitä paikallistaakseen lintuja puista. Siitä tuli niin tarkka puustalöytäjä, etten esimerkiksi kolmantena syksynä juuri ollenkaan ajanut itse lentoon lintuja, jotka Joiku olisi voinut löytää. Ajattelin kuitenkin, että ehkä riittää, kun olen asian kanssa tarkka ensimmäiset vuodet ja ehkä myöhemmin voin tilanteesta riippuen ampua myös oikein merkittyjä saaliita pelkän hajuhaukun perusteella.
Ensimmäisen hajun perusteella haukutun linnun ammuin Joikulle neljännen syksyn ensimmäisellä pitkällä eräretkellä, eli viime syksynä. Illallislihamme olivat Joikun haukkujen varassa ja ensimmäisen päivän illallisemme oli vielä epävarma. Muutaman sadan metrin päässä alkanut haukku katkesi, mutta kuulin metson pian kopsahtavan puuhun toisaalla. Joiku seurasi metsoa ja aloitti hapuilevan haukun lähellä linnun istumapuuta, mutta siirtyili edestakaisin aina tuulen alapuolelle ja takaisin oikean puun alle. Vaikka haukku alkoi vakiintua, kuulin haukun epäsäännöllisestä rytmistä, ettei koirallani ollut näköhavaintoa lintuun. Haukulle hiipiessäni näin metson yllättäen täysin näkösällä kuusessa, vähän yli puolessa puussa. Joiku liikkui haukkuessaan aina oikean puun tyvelle, mutta nähdäkseen linnun sen olisi pitänyt kiertää puun toiselle puolelle ja mielellään vähän kauemmas puusta. Istuskelin tovin maassa, metsoa kiväärilläni tähdäten, ja seurasin koiran työskentelyä. Odotin vielä kerran Joikun puun tyvelle ja painoin enteriä.
Myös toisella alkusyksyn reissulla ammuin metson, jota Joiku haukkui näkemättä. Noin sata metriä metsoa seurattuaan Joiku kääntyili lähes paikallaan ja haukkui kynttiläkuusta, jossa metso sijaitsi väärällä puolella niin, ettei koira voinut sitä nähdä. Tuulen suuntaa ja koiran haukkutyöskentelyä vähän etäämmältä tarkkailemalla päättelin metson sijainnin, minkä perusteella osasin lähteä hiipimään haukulle kiertämällä vasemman kautta. Vaikken pelkän hajun perusteella haukuista ollut aiempina syksyinä halunnut koiraa palkita, työskenteli koira molemmissa tilanteissa virheettömästi ja minulla tyhjä saalisreppu, joten pudotus tuntui hyvältä ratkaisulta.
Kun pystykorva saa pudotuksia pelkän hajun perusteella, koira saa itsevarmuutta – usein liiaksikin. Ahkera työskentely linnun paikallistamisessa löystyy suurpiirteisemmäksi ja koira alkaa ottamaan lintuhaukkuja heti, kun vain linnun hajua riittävästi löytyy. Vaikkei koira näköhavainnolla saa varmistusta, onko lintu enää paikalla vai jo poistunut, se rohkaistuu onnistumisista, että täysi haukku vaan päälle – kyllä se omistaja sieltä linnun löytää! Näin koirasta voi pikkuhiljaa kehittyä tyhjänhaukkuja. Koska tyhjien haukkujen osuudella on yleensä taipumus kasvaa koiran vanhetessa, halusin ensimmäiset kolme vuotta ampua saalista vain näkölinnuista.
Pystykorvan itsevarmuuden kasvaessa kasvaa samalla myös tyhjähaukkujen osuus. Juuri näin kävi menneenä syksynä Joikulle. Kolmen ensimmäisen syksyn yhteenlasketut tyhjähaukut vähintään tuplattiin jo parilla reissulla sen jälkeen, kun ammuin Joikulle ensimmäisen hajun perusteella merkityn linnun. Haluan ottaa haukulle menon kaikessa rauhassa ja varman päälle, mikä usein tarkoittaa alta-päältä puolen tunnin intensiivistä tarkkailua ja ryömimistä märässä maastossa. En heti keksi montaa yhtä rasittavaa asiaa kuin koira, jonka sanaan ei voi luottaa! Jos haukulle mennessä ei voi ikinä tietää etukäteen, onko haukussa lintua, ei haukulle menoon usein viitsi panostaa tosissaan, ja varomattomasti haukkupuuta lähestymällä sitten tietysti itse karkuuttaa parhaat haukussa olevat saaliit.
Onnekseni tyhjähaukkuvaihetta ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Joiku kuuntelee toiveitani yleensä muutenkin melko herkällä korvalla, ja tyhjähaukut jäivät pois, kun kahdessa eri tilanteessa sen aloittaessa haukkua huudahdin ”Joiku, ei! Jatketaan matkaa!” Suoraa paluuta aiempaan tarkkaan ja sinnikkääseen linnun paikallistamistyöskentelyyn ei silti tullut, vaan seuraava vaihe olikin seuraavanlainen: kun Joiku sai vainun linnusta, joka ei ollut heti näkösällä, jätti Joiku potentiaalisen puuryhmän tarkemmin tutkimatta ja sivuutti koko tilanteen. Se harmitti – tuntui, että luopuessani näkölintuvaatimuksesta Joiku oppi tyhjähaukkujen myötä myös pois sinnikkäästä ahkeroinnista linnun paikallistamiseksi, mikä oli ollut sen paras ominaisuus metsästyksessä. Aika paljon takapakkia vain kahden pudotuksen ansiosta!
Ilmeisesti Joiku siis käsitti kieltoni siten, että jos lintu ei heti löydy, haluan sen jatkavan hakua muualta. Pari kertaa seurailin Joikun menoa GPS-laitteesta, arvasin niin käyneen ja kävin itse ajamassa metson lentoon. Jälkilokin tulkitsemisesta olikin lopulta ratkaiseva apu, sillä pystyin sen vuoksi kutsumaan Joikun mukaani, käydä karkoittamassa linnut ja usuttaa Joikun uudestaan niiden perään.
Oheisessa videoklipissä kuvattu pudotus oli eräs menneen syksyn merkityksellisistä onnistumisista. Tapahtuman päivä oli kaunis pakkaspäivä, jolloin maaston rapeuden vuoksi olin jo henkisesti valmistautunut ihan vain nauttimaan päivän maisemista. Hiiviskelin erittäin harvapuustoisessa metsässä, jossa pystyin seurailemaan Joikun hakua kaukaa. Huomasin sen saavan vahvan vainun ja meinaavan jo aloittaa haukun, mutta hylkäävän sen jälleen liian epävarmana. Arvasin silloin kuitenkin, että siinä on lintu, joten päätin pysytellä paikoillani. Joiku jatkoi matkaansa oikealle ja pian näin kaukana vilahduksen, kun Joiku ajoi kaksi koppeloa lentoon. Kun Joiku ei niitä tavoittanut, se palasi tutkimaan ensimmäisen vainun puuryhmää tarkemmin. Annoin sille reilusti aikaa, ja kun sopivasti oli tuuria mukana, sattui Joiku lopulta havaitsemaan linnun ja aloitti haukun. Pidin täysin varmana, ettei lintu sallisi minun päästä etenemään suojattomassa maastossa ampumatilanteeseen asti, mutta hidastetuin liikkein eteneminen tuotti tulosta ja pääsin kuin pääsinkin palkitsemaan koiran erittäin tärkeästä onnistumisesta pudotuksella.
Onnistuminen selvästi rohkaisi Joikua, ja ainakin kauden viimeisten metsästyspäivien perusteella kehitys jatkui oikeaan suuntaan. Johtopäätökseni on, että pelkän hajun perusteella ammutuista linnuista seuraa väistämättä ainakin jonkin verran tyhjähaukkuja. Seurailen toki koiran kehitystä, mutta näillä näkymin pidän jatkossakin tiukkaa linjaa näkölintuvaatimuksen kanssa. Tästä onkin hyvä jatkaa ensi kaudella! Vaikka täällä tätä kirjoitellessa vielä hiihdellään pitkin kairoja, vappuun saakka pyydetään kettuja ja sitten kesä retkeillään ja kalastellaan, on mielen päällä päällimmäisenä jo ensi syksyn odotus!
// Mikael Kukkonen
Ota meidät seurantaan Facebookissa pysyäksesi ajan tasalla uusista seikkailuistamme. Kannattaa myös seurata YouTube -kanavaamme, minne tulee vielä viime syksyltäkin hienoimpia hetkiä. Alla tuoreimpia kuvia Instagramista:
Erältä ja Elämästä 