Pystykorvaa koijaava metso Koilliskairassa

Nousen matalan vaaran laelle. Koirani Joiku pyyhältää vauhdilla ohitseni, suunnaten päättäväisesti kohti edessä olevaa notkelmaa. Eilen, vaellukseni kolmantena päivänä, Joiku juoksi lintuja tavoitellen viisikymmentäkolme ja puoli kilometriä, ilman onnistumisia, ja vaikuttaa tänään silminnähden tavallista sisuuntuneemmalta. Pysähdyn hetkeksi tunnustelemaan kasvoillani menosuunnasta kantautuvaa hentoa tuulenvirettä, sillä Joikulla taitaa GPS-jäljen perusteella olla vainu linnusta.

S-kirjainta muistuttavan mutkan jälkeen GPS:n näytölle piirtyy vasemmalle osoittava viiva, ja aivan samassa kuulen vasemmalta puoleltani veret seisauttavan äänen: metso hioo nokkaansa! Arvioin äänen kantavan korkeintaan satakunta metriä, joten laskeudun varovaisesti polvilleni, vedän naamiohupun kasvoilleni ja alan hitaasti ujuttamaan kättäni kohti kiikaritaskua. Joikun haukku alkaa juuri metson äänen suunnassa, mutta viereisen vaaran rinteessä, 400 metrin päässä minusta! Samassa metso ääntää uudestaan, mikä vain kiihdyttää Joikun haukkua! Kerkeän juuri kiitollisena toteamaan, kuinka olen jo kolme syksyä toivonut Joikulle noin pitkää onnistunutta linnun seurantaa, kun haukku katkeaa. Kuuluu muutama vankka siivenisku, ja koiran GPS lähtee vetämään viivaa kohti viereisen vaaran lakea.

Olipa hieno tilanne, vaikkei haukkuun jäänytkään! Koiralle kiroileva vanha metso tarjoaa mielestäni pystykorvametsästyksen jännittävimmät ja nautinnollisemmat tilanteet, joissa lintu usein myös vetää pidemmän korren. Tällä kertaa Joiku kuitenkin vaikuttaa seurantatyöskentelyssään poikkeuksellisen määrätietoiselta, kun mennään jo päälle 700 metrin. Yleensä Joiku on suosiolla jättänyt seuraamisen sikseen, jos lintu karkaa reilusti pois näköpiiristä. Edelleen samoilta jalansijoilta seurailen GPS:n näytöltä tilanteen kehittymistä. Joiku etsii haukusta karannutta metsoa viereisen vaaran korkeimman kohdan lähistöltä. GPS-jälki piirtää pientä syheröä, kunnes tuulenvireen mukana kantautuu hento – mutta niin tunnistettava nokan kirskaisu – ja samassa haukku räjähtää käyntiin! Hetken toivon kipinä kuitenkin sammuu alkuunsa, kun haukku lähes saman tien katkeaa; taitaa olla liian etevä metso meille!

Joiku vaikuttaisi juoksevan haukulta minua kohti, mutta alkaakin jo parinsadan metrin seurannan jälkeen haukahtelemalla kyselemään, olisiko puissa lintua. Haukku kiinteytyy, ja pian kuulen haukun lomasta myös metson äänen, mikä varmistaa kolmannen seurannan onnistumisen! Toivon, että tämä metso on lukenut pystykorvakirjailija Erkki Tuomisen oppeja, joiden mukaan vanhakin metso pysyy kolmannessa haukussa! Aiemmat kokemukseni esimerkiksi Sotkamosta ja Ähtäristä nimittäin todistavat, että osa vanhoista linnuista ei sääntöä kunnioita, vaan ne saattavat karata vielä vaikka seitsemännestäkin haukusta.

Haukku on kulkusuunnassani, joten alan lähestymään sitä niin hiljaa ja varoen, että kuulen edelleen metson äänet askelteni yli. Tämäpä onkin minulle uutta, että tuo ääni voi otollisissa olosuhteissa kantaa yli puoli kilometriä! Kun laskeudun vaarojen väliseen notkoon, häviää kantavuus myös haukkuääneltä. En kuitenkaan uskalla kiirehtiä askelten risausten uhalla, onhan lintu huomattavasti koiraa korkeammalla. Sitä paitsi haluan säilyttää jyrkkää rinnettä kavutessani sykkeeni siedettävällä tasolla, ajatellen mahdollisesti tulossa olevaa ampumatilannetta.

Suomenpystykorva Joiku on Koilliskairan aarniometsissä elementissään.

Rinteessä on niin tiheässä riukuuntunutta männyntaimistoa, etten halua lähestyä haukkua aivan alarinteen puolelta. Alikasvosmännyt voisivat muutoin tulla esteeksi ampumalinjalle. Nousen muutamansadan metrin matkan rinnettä suoraan ylöspäin, jonka jälkeen lähestyn haukkua korkeuskäyrän suuntaisesti.

Aarniometsä sisältää tiheitä puustoryhmiä, jollaiseen vanha metso on tietysti osannut kätkeytyä. Viimeiset viitisenkymmentä metriä etenen sen vuoksi viistosti sivulle päin ryömien. Seurailemalla, mihin kiivaasti haukkuvan koirani katse suuntautuu, arvaan ampumasektorin avautuvan, kun vielä pääsen ohittamaan edessäni olevan pystyynkuivaneen kuusen.

Ujuttaudun hiukan alaoksien viereen. Paljaalla silmällä erottuu rungon vasemmalla puolella potentiaalinen kohta, joka saa vahvistuksen käsikiikarilla. Reilun tunnin koirani suloista haukkua kuunnellut metsokukko on lumoutunut jäykäksi kuin suolapatsas puun ylemmän kolmanneksen korkeudella olevalle oksalle. Ryömien, käsien varalta huolellisesti ammuttu laukaus varmistaa koiralleni palkinnon elämänsä riistatyöstä!

Lintu sortuu puusta, ja menen kiitollisena kehumaan koiraani. Joiku on kuitenkin hämillään, että pitäisikö nyt juhlia saatua saalista vai lähteä muun metsotokan perään – ja tuossa edessämmehän on vielä saatua lintua isompi puussa! Pudotan alas toisen metson, joka onkin todella valtava. Valikoin lähistöltä suuren tervaskannon, jotta tarkenen pitää pitkän tauon ennen vaelluksemme jatkamista. Olipahan tilanne!

// Mikael Kukkonen

Enemmän saaliskuvia näistä kahdesta metsosta sekä kiväärikameran videoklipit kummankin metson ampumisesta löydät tästä ja tästä!

Ota Facebook-sivumme seurantaan pysyäksesi ajan tasalla uusista seikkailuistamme. Kannattaa myös seurata YouTube -kanavaamme, josta löydät juuri tuoreen koosteen kanalintutilanteista ja jonne myös tulee kanalinnustusvideoita tältä erämaavaellukselta. Alla tuoreimpia kuvia Instagramistani:

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s