Luopumisen kipua

Karu tunne metsästysmaille ajellessa, kun tukkirekat, yksi toisensa jälkeen tulevat vastaan. Juttelemme niitä näitä ja kertailemme talven mittaan, keväällä ja pitkin kesää tehtyjä suunnitelmia ”meidän maita” hallitsevien riistaeläinten päänmenoksi. Jo muutaman vuoden on tuntunut, että näissä syrjäisissä ja hylätyissä perämetsissä olemme ainut ihmisen jälki.

Aamu valkenee hiljalleen, kun käännymme alueelle johtavalle tielle. Yllätymme, kun huomaamme tien olevan kunnostettu edellisen syksyn jälkeen. No eipähän tarvitse auton kylkiä varoa tienvarsivesakon raapimiselta. Pian kuitenkin varmistuu tien kunnostamisen varsinainen syy.

hakkuuaukko-161025
Järkyttävä ensinäkymä: koko seutukunta on aukkona.

Mikä järkytys, kun perille päästyämme toteamme koko matkan enenevästi kalvaneen pelon todeksi: koko tuttu alue kaikkine suosikkipaikkoinemme on hakattu avoimeksi. Sinne tänne jätetyt ”säästöpuuryhmät” vain kääntävät veistä haavassa – osa niistä muistuttaa, kuinka komeaa puustoa ainutlaatuinen alueemme oli ja osa herättää kysymyksen: eikö ainakin osa hakatusta alueesta ollut vasta parhaassa kasvukunnossa? Valtavan raiskion reunoille on jätetty metsää, jonka läpi näkyy jo seuraava aukko. Miten paljon muistoja ja suunnitelmia, ja yllättäen, kaikki on mennyttä!

tuntumaa-3
Enää ei kääntöpaikalta kävellä lammelle johtavalle polulle tai ’sinne synkkään kuusikkonotkoon’.

Itkin koirastani Rockysta luopumista ensimmäisen kerran vuonna 2008, kun ajoin postilaatikon kautta kotipihaan, ja vielä autossa ollessani avasin maakuntalehti Karjalaisen. Lehdessä kerrottiin, että Koirankynnen leikkaaja -elokuvan suomenpystykorva, Korpisaran Tuuli, oli nukkunut pois. En meinannut saada itkua loppumaan, kun samaistumisen tunne tuli niin ikävästi minua kohti. Elin juuri silloin kipeää ensirakkauteni eroprosessia enkä kestänyt ajatusta, että ihan varmasti joudun vielä joskus luopumaan myös Rockysta. Rocky oli silloin neljävuotias.

Minulla ja Rockylla oli vielä yksi yhteinen syksy edessä toissavuonna, kun aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä. Rocky oli kolmetoistavuotias. Joka kerta, kun yritin jatkaa kirjoittamista, murruin kyyneliin ja teksti jäi kesken. Paljon pitää painaa delete-nappulaa enkä tiedä, minkä verran tällä jutulla on lukijoille annettavaa. Tänään Rockyn kuolemasta tulee täyteen puoli vuotta. Asiasta on jo helpompi puhua ja tänään päätin myös viimeistellä tämän artikkelin.

Rockyn parhaina vuosina olin tavattoman ylpeä koirani suorituksista, vaikka mestarisuoritusten väliin useimmiten mahtui onnistumisiin verrattuna paljon enemmän turhautumisen hetkiä. Olen metsästänyt lapsesta saakka, mutta metson metsästyksen opettelimme Rockyn kanssa kahdestaan. Sellaista oppimäärää en olisi voinut kuvitellakaan ennen häntä. Rocky oli minulle alusta asti rakas silmäterä ja usko koiraan painoi villaisella töhöilijän tyhjähaukut sun muut. Meni useita vuosia myöntää, että sekarotuisesta Mimmistä tuli paljon Rockya parempi metsästyskoira. Rocky sai epäreilusti kaiken kunnian ollessaan ”se ensimmäinen” ja aina-uskollinen-koirani, vaikka useimmiten olikin tyhmä kuin saapas. Ei montaa tuntia kotona tai metsässä oloa tarvittu, että kaverini osasivat kysyä: ”Ööhm, onko tuo Mimmi ehkä hiukan terävämpi tapaus ku Rocky?” Mutta Rocky oli erityinen. Rakastin häntä.

IMG_20170808_070753.jpg
Rocky löysi suojaisan paikan ison pihakuusen varjossa.

Neljätoista yhteistä kesää ja yksi vähemmän syksyjä. Paljon rukouksia, joista jokainen toteutui. Lukemattomia tarinoita ja sielu, joka ansaitsisi oman kirjasarjan. Elämä, joka lopulta päättyi kesken autuaan hetken, hänen itse tajuamatta tapahtunutta. Kun kivut loppuivat, oli metson maku hänen viimeinen aistimuksensa. Rocky eli hyvän elämän. Ikävän keskellä on paljon aihetta kiittää.

-Mikael

Ps. Muistathan seurata meitä, niin pysyt ajan tasalla tulevista jutuistamme!




3 Comments Lisää omasi

  1. Metsäläinen sanoo:

    Mikael, kiitos hieno kirjoitus.
    Te ehditte kokea monta yhteistä hetkeä ja niihin vuosiin ehtii toisen olemassa oloon tottua, koirankin. Miksi se ei surettaisi ja tekisi kipeää? Usein ajatellaan että miehet ei itke ja että koira on vain ”työkalu”.. Ei se vaan mene niin… Meillä on tässä useampi Rakas Karvatassu ja mieheni ja appi-ukkoni joskus minua toruivat kun koiraa itkin. Mutta tuli myös heille se hetki, että Iso Ikävä jäi. Oli aika päästää meille niin Rakas vanhaksi käynyt saksanmetsästysterrieri ikuisille metsämaille. Se oli kova paikka. Aikaa se vie että tottuu.. tulee uusia koiria, mutta ensimmäinen on aina ensimmäinen.

    Liked by 1 henkilö

  2. Hartsa sanoo:

    Ja toinen mikä pitää paikkansa mitä vanhemmat pystykorva miehet puhui aina että e on yksi koira jokaisella metsämiehellä mikä jää olemaan toista sellaista ei tule. Ja se pitää paikkansa Tessu oli itsellä sellainen kaveri ei kirjakoira mutta maatiaispystykorva täysin sen kanssa pelasi meillä telepaattinen yhteys ja jos ei metsältä muuta saatu niin aina jänis sen se pöläytti jos ei muuta saatu. Se oli minusta hieno ja jalotaito nykyinen pystis ei sitä osaa… ja ei se Tessun vertainen ole. Se osasi vartioida reppua ja pyssyä siihen ei oikeasti muilla ollut koskemista siit’ piti huolen, jopa nosteli hammasta näkyviin jos ei urina tehonnut että niihen ei kosketa. Paljon jäi hyviä muistoja ja onneksi valokuviakin tuli otettua Harmi kun järveltä ei ole yhtään kuvaa keskituhdolla taikka keulassa oli hänen paikka kalallakin viihtyi mukana uistelemassa katselleen maisemia ja nuuhkien hajuja kaverit sanoi alkuu että tuosta tule mitään kun koiraa on mukana kalassa mutta sitten suhtautuminen muuttui kun näkivät miten se veneesä on hiljakseen. Sellainen oli Tessu maatiaspystykorva.

    Liked by 1 henkilö

    1. Tessu on ollu huippu koira ja eräkaveri! Myös mun mielestä pystykorvan pöläyttämät jänikset on hyvä lisä saaliiseen. Monta vuotta vaan turhaan revin pelihousut jänisajoista, kun koira pelaa ”väärää” riistaa, ennenku luovutin ja aloin ottamaan jänöt talteen. Mulla muuten myös tuo musta Mimmi kulkee helposti mukana kaikessa. Veneessä kalalla ja istuu nätisti vaikka moottorikelkan kyydissä talviverkoille. Sen piti tulla vain Rockylle ”vaimoks”, mut siitä on tullu ihan huippu koira, lintu- ja näätähaukkuja myöten. Kiitos tarinoista!
      -Mikael

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s