Lahjakkaankin pystykorvan metsästyskoulutuksessa on haastava päästä alkuun, mikäli lintu karkaa joka kerta metsästäjän yrittäessä päästä ampumahollille. Osalle aloittelevista pystykorvaharrastajista vaikuttaakin tulevan ihan yllätyksenä, kuinka vaikeaa haukulle meno voikaan olla.

Olen aiemmissa artikkeleissani käsitellyt suomenpystykorvan kouluttamisesta muun muassa sitä, kuinka monipuolisen metsästysvietin omaavan koiran saa ohjattua puhtaaksi linnunhaukkujaksi ja kuinka pystykorvan saa ohjattua kehittymään hyväksi puustalöytäjäksi, joka ei harrasta tyhjähaukkuja. Lisäksi hiljattain kirjoitin, kuinka koira kehittyy pitämään linnun oksalla. Tässä jutussa keskitymmekin yhteen pystykorvan metsästyskoulutuksen vaikeimmista osa-alueista – nimittäin koiranohjaajan koulutukseen!

Kuinka lintuhaukulle kannattaa mennä? Tätä kysytään minulta niin usein, että ajattelin vihdoin helpottaa sekä itseäni että uusien pystykorvaharrastajien alkutaivalta koostamalla tähän olennaisimpia seikkoja, jotka mielestäni eivät ole aiemmin saaneet liikaa palstatilaa.

1. Luonnon ei kuulu tietää ihmisestä
   
   Haukulle pääsemisen juju kiteytyy salaisuuteen, jonka nyt paljastan: kiivaskaan koiran haukku ei sulje linnulta korvia sen enempää kuin silmiäkään. Onnistuminen on aina todennäköisempää, jos luonto ei edes aavista, että jossain siellä iloisena kirmaavan koiran perässä hiipii myös ihminen.
   
   Tavallinen kävelyn ääni kuuluu metsämaastossa helposti satoja metrejä ja saa riistaeläimet valveutumaan. Opettele siis kulkemaan metsässä siten, ettei askelistasi kuulu ääniä; älä laahaa jalkojasi varvikossa, vaan nostele askeleesi kahisevien varpujen yli. Katso mihin astut, ja muutenkin, vältä kaikkia ylimääräisiä ääniä.
   
   Sen lisäksi että tämä korostuu lähestyessä haukkua, äänetön liikkuminen myös suoraan kasvattaa haukkutilanteiden määrää – sitä enemmän mitä lähihakuisempi koirasi on.
   
   
2. Ensimmäinen haukahdus – SEIS!
   
   Vaikka koiran haukulle ei yleensä ole hoppu, kannattaa ensimmäisiin haukahduksiin reagoida välittömästi. Kun koiralla alkaa tilanne ja kuulet ensimmäisen haukahduksen, koiralla pelissä olevasta linnusta saa usein edes pienen vihjeen keskeyttämällä samassa silmänräpäyksessä kävelyn ja kuuntelemalla tarkasti. Lintu nimittäin usein ääntää ensimmäisten haukahdusten joukossa, ja usein tilanteen alkaessa saatat myös kuulla linnun siiveniskuja tai jopa sen kopsahtavan puuhun.
   
   Tarkalle kuuntelijalle usein paljastuu, onko koiralla puhuttelussaan teeri vai metso – ja kumpaako sukupuolta lintu on.
   
   Pienikin vihje haukussa olevasta linnusta helpottaa linnun löytämistä. Kun tiedät, mitä puusta tulisi ensisijaisesti etsiä, osaat myös suunnitella lähestymisen fiksummin. Esimerkiksi ukkometso on puussa tyypillisesti korkeammalla ja havaittavissa kauempaa, kun taas koppelo alempana ja vaatii tarkempaa seulomista puun pahimmista oksaryhmistä. Teeri voi hävitä lähes huomaamattomaksi oksan kärjessä olevien havujen suojiin, ja muutenkin pienempänä kohteena vaatii huolellisempaa tarkastelua.
   
   
3. Varaudu hyvään tuuriin!
   
   Ensimmäisten haukahdusten aikana voit myös luoda nopean katsauksen ympäröivään lähimaastoon. Itse saatan siirtyä lähellä olevan puunrungon viereen, josta saan tarvittaessa näkösuojaa. Joskus jopa menen äkkiä matalaksi ja valmistaudun mahdolliseen ampumatilanteeseen – etenkin ylittäessäni siemenpuuhakkuuta tai muuta avaraa kohtaa haukkutilanteen alkaessa.
   
   Usein nimittäin haukku katkeaa heti alkuunsa ja lintu siirtyy muutaman sata metriä. Etenkin nuoren koiran pelatessa ensimmäisiä pelejään saatat tällaisessa tilanteessa jo ehtiä suojautumaan ja ottaa tähtäyksen lintuun odottaen vain koiran paikalle uusintahaukkuun.
   
   Erityisesti vanhat homenokat, jotka haukun alkaessa ääntelevät koiralle aggressiivisesti, antavat usein koiran haukkua vain hetken ja sitten juoksuttavat koiraa muutamien satojen metrien siirtymillä haukusta toiseen. Samoin teeren kanssa tilanne usein siirtyy metsästäjän näkyville ja menee pilalle, koska metsästäjä ei ole siihen varautunut.
   
   Jokainen alkava tilanne ei aina siirry unelmahollille, mutta tämän kaltaisilla rutiineilla voi tehdä hyvälle tuurille tilaa. Joten etenkin nuoren koiran kanssa: ota hyvä tuuri vastaan!
   
   
4. Tärkeintä ei ole nopeus vaan huolellisuus
   
   Kun haukku ei heti alkuunsa katkea vaan vakiintuu, on koiralle annettava työskentelyrauha kahdesta syystä: koiran oppimisen tukeminen ja linnun rauhoittuminen. Tästä kirjoitin perusteellisemmin artikkelissa Miten pystykorva kehittyy pitämään linnun puussa?
   
   Jos haukku vaikuttaa kestävän, ei metsästäjällä ole mikään kiire mennä pilaamaan haukkutilannetta. Ykkösprioriteetit lähestymisessä ovat äänettömyys ja näkymättömyys.
   
   Koiran haukku ei juuri koskaan peitä varomattoman haukulle menon ääniä eikä haukulle läheskään aina pääse hiipimään ihanteellisen pehmeässä korpikuusikon sammalessa. Joten menipä sitä aikaa sitten vartti – tai tunti ja vartti – tulee haukulle mennä sellaisella kulkutavalla, ettei risahduksia kuulu eikä linnun ole mahdollista saada liikkuvaan ihmiseen näköhavaintoa.
   
   
5. Miten suunnittelen lähestymisreitin lintuhaukulle?
   
   Lintuhaukun lähestymisessä on paljon yhteistä muun riistan lähestymisen kanssa ja vaikka hirvihaukulle menon kanssa. Toisin kuin esimerkiksi hirvihaukulle mennessä, tuulen suuntaa ei lintuhaukulla yleensä tarvitse huomioida eläimen hajuaistin vuoksi. Tuuli voi toki vaikuttaa siihen, kuinka omat äänet ja haukku kantautuvat.
   
   Mielestäni reitti kannattaa lähes aina valita suoraan haukkuääntä kohti, toki suurten puiden ja puustoryhmien suojaa hyödyntäen. Käsittelen muutamia poikkeuksia, mutta pääsääntöisesti suora linja on turvallisin reitti. Olennaista on hahmottaa, kuinka pääset linnun huomaamatta sellaiseen maastonkohtaan, josta voit itse nähdä linnun.
   
   Jos haukulle mennessä on välissä avoin ala, kuten hakkuuala, avosuo tai kivirakka, eikä lintu näy heti sen reunasta, voi olla turvallisempaa ensin peruuttaa varovaisesti taaksepäin ja sitten suunnitella reitti, jossa puusto antaa lähestymiselle suojaa pidempään. Usein pienetkin avoimet kohdat kannattaa väistää, ellei varmuutta suojasta ole.
   
   Joskus haukulle mennessä kannattaa huomioida auringon suunta. Suoraan vastavaloon eli aurinkoa kohti meno on riski, sillä vastavaloon on vaikeinta nähdä lintu, ja samalla omille kasvoille tulee eniten valoa. Siksi yleensä kierrän hieman sivulle, mikäli haukku alkaa suoraan auringon suunnasta.
   
   Mielestäni pahin virhe on kiertää sivulle sellaisella etäisyydellä, josta lintu saattaa oksiston läpi jo havaita sivuttaisliikkeen. Olen itse näin karkottanut metson jopa 200–300 metrin päästä, kun aarniometsän puusto on ollut harva.
   
   
6. Liike paljastaa – niin metsästäjän kuin linnun!
   
   Jos lintu on arka, kuten se usein on, sen nähden ei juurikaan kestä liikkua. Lähestyminen kannattaa siksi toteuttaa siten, että heti kun näköyhteys lintuun on mahdollinen, se havaitaan ja voidaan myös niin halutessa ampua.
   
   Usein liike paljastaa myös linnun. Iso metso saattaa pörhennellä koiralle, mutta tavallisempaa on, että lintu lähinnä kääntelee päätään. Toki moni lintu on haukussa pitkiäkin aikoja hievahtamatta.
   
   Pyrin aina ensin näkemään koirani. Kun näen, mihin puuhun ja mille korkeudelle koirani katsoo, pystyn päättelemään linnun sijainnin ja sen perusteella tarkentamaan tarvittavaa loppuvaiheen lähestymistä.
   
   Jos lintu ei millään meinaa erottua etkä enää uskalla yrittää lähemmäksi, voit hievahtamatta tarkkailla koiran haukkumaa kohtaa. Kun koira siirtyy haukkumaan puun toiselta puolelta, saattaa lintu paljastua joko kuikuilemalla tai jopa kääntymällä oksalla toisin päin.
   
   
7. Mennäänkö haukulle kävellen, kontaten vai ryömimällä?
   
   Järkevin haukulle menon kulkutapa vaihtelee tilanteen ja maaston mukaan. Kulkutavasta riippumatta avain on muistaa, että nopeat liikkeet ovat näyttäviä: riista kestää lähestymistä ja aseella tähtäilyä aina hiukan pidempään, jos teet kaiken kuin hidastetussa elokuvassa.
   
   Tiheässä kuusikossa, jossa peitteisyyttä riittää alas asti, voit päästä lähietäisyydelle ihan normaalilla kävelyllä. Kun lähestymisen loppuvaiheessa näet koirasi ja tiedät, että kohta olet myös linnun nähtävillä, voit sen pari metriä mennä siinä asennossa, josta pystyt myös ampumaan. Minulla se yleensä tarkoittaa viimeisen suojaavan alaoksan taakse polvilleen laskeutumista ja sen parin metrin konttaamista.
   
   Tyypillisesti lähestyn haukkua hiipien jonnekin 110–130 metrin päähän. Riisun ylimääräisiä kahinoita minimoiden rinkkani ja otan vain kiikarit, kiväärin ja mahdollisen ampumatuen. Jatkan siitä konttaamalla.
   
   Usein ampumapaikka avautuu 40–80 metrin päästä. Aiemmin menin usein loppumatkan ryömimällä, koska myös ammuin makuulta. Nykyisin ammun useimmin ampumatuelta polviasennosta.
   
   Nuo yllä mainitsemani metrimäärät voi karkeasti puolittaa useissa Kainuun tai Pohjois-Karjalan maastoissa. Ylipäätään vaikea määritellä metrimääräisiä rajoja, kun maasto ja puusto vaikuttavat peitteisyyteen niin paljon. Lisäksi lähestymistä määrittää jonkun verran metsästäjän asevalinta; haulikolla on yleensä päästävä lähemmäksi kuin kiväärillä, mikä on tämän artikkelin lähtökohtana.
   
   Kaikkein varmin toki on mennä ryömimällä, mutta mielestäni siihen on harvoin tarve. Ryömimällä menisin lähinnä haukkuihin, joissa lintu on jossain puuston latvuksissa ja metsästä puuttuu suojaava alikasvos – esimerkiksi karussa tasaikäisessä vanhassa männikössä. Silloin nimittäin lintuun löytyy näköyhteys jalkojen tasolta jo pitkään ennen kuin ylempää. Siksi lintu voi oksien suojasta tarkkailla lähestyvän metsästäjän jalkoja samalla kun välissä olevien puiden oksat vielä rajaavat metsästäjän mahdollisuuden nähdä lintu.
   
   Ryömimällä näköyhteys lintuun ja linnun näköyhteys metsästäjään paljastuvat samaan aikaan. Mikäli yrität mennä haukulle liian avoimessa maastossa seisten, pääsee lintu näkemään liikkuvat jalkasi ja keskivartalosi jo useita metrejä ennen kuin sinun ja linnun välissä olevat näköesteet väistyvät myös kasvojesi tieltä ja voit nähdä linnun. Siksi linnut karkaavat lähes aina seisten liian lähelle yrittävältä.
   
   
8. Yritys, erehdys ja optiikka
   
   Tämä viimeinen luku on ehkä tylyin ja armottomin. On nimittäin totta, että haukulle menon oppii vain menemällä koiran haukkuihin. Jokaisen on niin sanotusti maksettava oppirahansa ennen kuin oppii edes hahmottamaan, mitä sieltä haukusta tulisi etsiä. Isokin lintu osaa olla varsin huomaamaton ja vaatimattoman näköinen. Lisäksi kanalintujen sulkapeitteessä olevat vaaleat kohdat mukautuvat usein taivaan sävyihin muodostaen optisen harhan, ikään kuin linnun läpi näkyisi.
   
   Haukkulintu onkin monesti haastava havaita paljaalla silmällä ajoissa. Turvallisuussyistä eikä muutenkaan ole missään olosuhteissa tarkoituksenmukaista tunnistaa kohteita aseen optiikalla. Erilliset kiikarit kannattaa olla matkassa, ja niihin panostaminen kannattaa.
   
   Olenkin monesti todennut, että reilut viisitoista vuotta harjoittelin haukulle menoa, kunnes lopulta opin sen ratkaisevan seikan: laatuoptiikka.
   
   Sen enempää tässä mitään tiettyä merkkiä tai mallia suosittelematta totean, että pystykorvan kanssa metsästyksessä pidän miniminä vähintään 42 mm etulinssin laadukkaita kiikareita. Mikäli kiikari on laadukas, 10x suurennoksesta saa mielestäni etua, mutta kyllä 8x suurennoskin riittää. Lisäksi etuja ovat laaja näkökenttä ja suuri syväterävyysalue.
   
   Syvällisemmin noiden optisten ominaisuuksien merkityksestä olen kirjoittanut metsästysoptiikkaa käsittelevissä artikkeleissani.
   
   Kiikarointi kannattaa aloittaa siinä vaiheessa, kun on edes periaatteessa mahdollista nähdä se puu, jossa lintu on. Tarkistan usein kiikareilla haukkusuunnasta korkeimmat puut jo kaukaa sekä myös etäisyydet niihin. Kun vertaan etäisyyttä koiratutkan ilmoittamaan koiran etäisyyteen, hahmotan, onko haukku lähempänä vai kauempana kuin ne korkeimmat puut.
   
   Tyypillisesti olen siis haukun alkaessa pysähtynyt, kuullut haukun seasta muutaman kotkotuksen, hiippaillut parisataa metriä kohti haukkua, sitten jättänyt rinkan noin 120 metrin päähän ja siitä konttaillut lähemmäksi, välillä kiikaroiden. Matkaa on enää 65 metriä. Näen koirani haukkuvan, katse jyrkästi yläviistoon. Joiku kiertää toiselle puolelle puuta. Katson kiikareilla Joikun katseen suuntaan, kahden eri suunnan leikkauspisteeseen. Iso oksa peittää vielä näkyvyyden. Konttaan reilun metrin lähemmäksi, jotta näen välissä olevan oksan ali – kiikarissa näkyy oksalla kuikuileva lintu. Ampumasuunta on OK. Yhtään siitä enää liikkumatta siirrän aseen ampumatuen päälle, otan teeren ristikkoon ja kiitän koiraa.
   

Tässä jutussa nyt oli pyrkimykseni tiivistää sellaista tietoa, mistä aloitteleva pystykorvaharrastaja voisi hyötyä ja saada helpotusta alkuvaiheen haparointiin. Halusin kirjoittaa tämän ennen kaikkea siksi, kun monet kokeneemmille harrastajille itsestäänselvyydet voivat viedä aloittelijalta vuosia oppia ja osa lannistuu onnistumisten puutteeseen.

Kun koiralle on jo saatu pudotuksia, on sitten haukulle menossa oma juttunsa, kuinka varman päälle minkäkin tilanteen haluaa ottaa. Minulle tyypillistä on, että pitkä tauko saaliista saa ottamaan tarkemmin, mutta saalista saatua kasvaa myös kynnys konttailulle. Etenkin jos kuulen haukkulinnun olevan teeri, ja jos maasto vaikuttaa hankalalta, saatan vain hiipiä suoraan paikalle katsomaan, sattuisiko lintu sittenkin olemaan helpolla paikalla käsivaralaukausta varten.

Toisaalta konttailu- ja ryömimisinto voi linkittyä myös koiran luotettavuuteen; kuinka paljon huvittaa nähdä vaivaa haukullemenoon, jos et voi tietää, onko koiran haukussa kanalintu, viikon vanha haju vaiko metsän kurre?

Ensimmäisen pystykorvani kanssa sekä ryömin tyhjiin haukkuihin niska krampissa että heti niiden jälkeen lompsin selkä suorana karkottamaan ukkometson. Jos tunnet epävarmuutta siitä, kuinka saat koulutettua suomenpystykorvasi luotettavaksi linnunhaukkujaksi, saatat saada apua lukemalla nuo alussakin viittaamani aiemmat artikkelini suomenpystykorvan koulutuksesta.

Haukkurikasta alkavaa kanalintukautta kaikille kippurahäntäisille!
// Mikael Kukkonen

Alta tuoreimpia kuvia Instagramistani: